El Dorado

Pettureita. Iljettäviä, selkäänpuukottavia pettureita minne ikinä katseeni kääntyykin. He luulevat etten huomaa, mutta minä tiedän kaiken. Kuulen heidän kuiskauksensa, näen heidän vaivihkaiset katseensa. Pitävät minua vainoharhaisena hulluna. Omat mieheni. He eivät ymmärrä vastuuta jonka kannan. Yksikin harha-askel tässä jumalan hylkäämässä viidakossa voi tietää loppua. Yksikin niskuroija voi  johtaa anarkiaan. Sitä en voi sallia. En minä halunnut näitä miehiä johtaa, käskyni tulevat korkeammalta voimalta. Jos luvatun maan löytäminen vaatii kauhun kylvämistä miesteni joukkoon, olkoon nyrkkini puhtainta terästä. Tiedän sen olevan olemassa. Tunnen sen syvällä sielussani. El Dorado, kultainen kaupunki, jumalasi on palannut hakemaan pois sen mikä hänelle kuuluu!

Ahneudesta syyttäminen on olennainen osa eurooppalaisen jalkapallon kesäkautta. Seurat ovat ahneita, valmentajat ovat ahneita, agentit ovat ahneita ja pelaajat ovat ahneita. Maailman parhaat joukkueet hamstraavat pelaajia joita eivät edes tarvitse, ihan vaan ettei kilpailijoille jäisi ketään. Valmentajille ei riitä mikään, aina tuntuu olevan tarvetta vahvistaa joukkuetta vielä vähän lisää. Agentit pidättelevät pelaajien unelmasiirtoja saadakseen kiristettyä vielä pikkuisen suuremman allekirjoitusbonuksen. Pelaajat ovat kaikista pahimpia. Pelkkiä palkkasotureita kaikki tyynni. Siirtyvät mihin tahansa, jopa pahimpaan kilpailijaan tai jalkapallon kehitysmaahan kuten Kiinaan ja Qatariin, vain tienatakseen vielä pikkuisen järjettömämpiä summia pallon potkimisesta.

Tänä vuonna tilanne kiristyi entisestään. Valtava diaspora vei lauman pelaajia ympäri maailmaa etsimään rikkauksia. Van Persie jätti Arsenalin, Jordi Alba Valencian, Llorente ja Martinez jättävät Athletic Bilbaon ja Modric todennäköisesti Tottenhamin. Viime vuosien skandaalit ovat vieneet kaiken arvostuksen huippujalkapalloilijoilta. Pettävät vaimojaan toisten pelaajien vaimojen ja prostituoitujen kanssa, sekoilevat kännissä ja käyttäytyvät kaikin tavoin kuin pilallehemmotellut pikku kakarat. Hyi olkoon. Sitten tulivat olympialaiset ja loivat kontrastin. Kisakylässä oli kuulemma upea tunnelma ja kaikki atleetit osoittivat ihailtavaa urheiluhenkeä. Koko Lontoo oli kuin hurmiossa. Mikseivät jalkapalloilijat käyttäydy näin esimerkillisesti?

Jyskytys päässäni alkaa vihdoin helpottamaan. Kauankohan olen maannut tässä? Kyse ei ole tunneista, vaan päivistä. En näe ympärilläni yhtäkään ystävällistä kasvoa. Kaunis, nuori nainen tuo eteeni teetä. En saa sanaa suustani. En jaksa edes avata suutani. Voimani ovat poissa, en todennäköisesti ole syönyt päiviin. Hyvä jumala, mitä minä olen tehnyt itselleni? En voi palata Englantiin tälläisenä. Ympärilläni makaavat kiinalaiset pelottavat minua. He tuijottavat eteensä reagoimatta mihinkään ympärillään tapahtuvaan. Näytänköhän itsekin tuolta? En minä koskaan edes unelmoinut rupeavani käyttämään. Tarkoitus oli vain myydä vähän oopiumia, tienata itselleni vähän parempi elämä kotona. Poltan vielä vähän. Se antaa minulle voimaa poistua tästä kuoleman pesästä.

Minusta kannattajat ovat ahneita. Heille ei riitä että nuket tanssivat, niiden tulee tanssia juuri kuten kannattajat haluavat. He nostavat pelaajat suuriksi sankareiksi, vain repiäkseen heidät palasiksi kun he epäonnistuvat jollakin elämän osa-alueella. He kannattavat maailman varakkaimpia seuroja, mutta syyttävät pelaajia menestyksen ja rahan perässä juoksemisesta. He vaativat seurojaan tekemään lisää hankintoja ja syyttävät samalla toisia liiasta kuluttamisesta. Suurimmalla osalla näistä ihmisistä ei ole aavistustakaan mitä pyytävät vaatiessaan pelaajia tinkimään palkastaan ja voittamistaan asioista ollakseen lojaali. Eivät kannattajat tee mitään pyyteetöntä seuransa vuoksi. Eivät he tingi mistään. Minkä ihmeen takia joku seuraisi Englannin Valioliigaa ja Mestarien Liigaa jos rahan valta jalkapallossa ärsyttää? Suomen Kakkosessa joukkueet eivät juurikaan osta pelaajia toisiltaan. Ne eivät voi. Jos pelin taso ei ole jonkun mielestä tarpeeksi korkea, on tämä oiva mahdollisuus osoittaa että on itse valmis tinkimään jostakin edustaakseen omia arvojaan.

Kumia ei ollut tarpeeksi. Itseasiassa tavoitetta ei ollut saavutettu edes puoliksi. Kumipuita ei kuulemma ollut enää tarpeeksi, mutta emme me voineet siitä välittää. Katsoin edessäni seisovaa ryhmää. Pikimustia miehiä. Rättiväsyneitä ja kauttaaltaan ruhjeilla. Olimme yrittäneet opettaa niitä käyttämään vaatteita, mutta monet eivät vieläkään meinanneet suostua. Kenraali Kurtz oli kadonnut näkyvistä, mutta tiesin kyllä missä hän oli. Tällä hetkellä hän hypisteli huoneessaan chicottea, virtahevon nahkasta tehtyä ruoskaa. 20 iskua oli maksimirangaistus, mutta eivät nämä orjat sitä tienneet. Sattuessaan julmalle tuulelle Kurtz jakaisi iskuja vielä neekerin maatessa kuolleena maassa. Tätä osaa työstäni vihasin eniten.

Minä pidän kansainvälisestä jalkapallosta koska se on ahnetta. Pelaajat eivät ole minulle sankareita. He ovat ihmisiä. Ahneita, tyhmiä, rasistisia, hauskoja, älykkäitä, arvaamattomia, vittumaisia ihmisiä. Se tekee heidän edesottamuksistaan mielenkiintoisia. Muutaman viikon ajan on helppoa rakastaa olympiakylässä koko ihmiskuntaa. Todellisuus on vähän erilaista. Nyt olympialaisten urheilijat ovat kansan sankareita, mutta heillä ei olekaan tilaisuutta myydä sieluaan käsittämättömistä summista. Heidän roskiksiaan ei tongita, eikä heitä seuraa paparazzi ympäri vuorokauden.

Ihmiset ovat lähteneet tuntemattomiin, käsittämättömän vaarallisiin paikkoihin tekemään kammottavia asioita saadakseen mahdollisuuden elää pikkuisen paremmin. Minusta se on aika luonnollista. Tavoittelemme lisää, koska uskomme sen tekevän meistä onnellisempia. Etsimme kaikki El Doradoa. Silloin emme usein ymmärrä mikä on oikein ja mikä väärin. Jalkapalloseuran vaihtaminen toiseen ei ole pahimmasta päästä.