Mies joka hymyili

Tölkki sihahtaa auki ja Antti Muurinen nostaa sen huulilleen. Suomen mestari. Taas. Poskelleni vierähtää yksinäinen kyynel. Onko se nyt ohi? Oliko tämä viimeinen kerta? Ja miksi se tuntuu niin uskomattoman haikealta? Kun Muurinen vuonna 2005 sai potkut maajoukkueen päävalmentajan paikalta, muistan olleeni onneni kukkuloilla. Uskoin rehellisesti sen olevan pelillisesti (ja uskon edelleen sen olleen) oikea ratkaisu, mutta se ei ollut syy onneeni. Olin vahingoniloinen. Me olimme olleet oikeassa. Kyynisyys oli voittanut. Suomen olisi kuulunut pelata pragmaattisempaa jalkapalloa, vetäytyä puolustamaan vaikeissa vierasotteluissa. Muurinen oli ollut liian kiltti ja liian naiivi. Nyt viikset ja mies niiden takana katoaisivat elämästäni lopullisesti, vaipuisivat unohduksiin kuin keskinkertainen indiebändi toisen levynsä jälkeen. Mutta toisin kuin Maximo Park ja The Drums, Muurinen ei vain suostunut menemään pois. Nyt pyyhin kyyneltä poskeltani ja mietin mitä helvettiä tapahtui. Mistä lähtien tuo omituinen pieni mies on merkinnyt minulle näin paljon?

Valmentajan uraa on vaikeaa niputtaa muutamaan avainotteluun tai suureen hetkeen. Näppärät muutokset taktiikassa eivät ole pysäyttäviä kokemuksia samalla tavalla kuin kaunis potku tai upea torjunta. Työ on pitkäjänteisempää ja kokonaisvaltaisempaa. Se luo kontekstin noille suurille hetkille. Jalkapallo-ottelu on aina kahden valmentajan yritys kertoa mitä jalkapallon tulisi heidän näkemyksensä mukaan olla ja pelaajat vain yrittävät viedä tarinaa haluttuun suuntaan. Yksi ottelu ei kerro välttämättä mitään valmentajan urasta. Häntä tulee ymmärtää laajemmin. Hyökkääkö hän pelottomasti riippumatta vastustajasta, vai pelaako varman päälle helpoimmassakin ottelussa? Luottaako hän luomansa pelitavan suuruuteen hamaan loppuun saakka, vai onko valmis oppimaan uutta ja kehittymään? Tekeekö hän mitä tahansa voittaakseen vai uskooko jalkapallossa olevan tärkeämpiäkin arvoja? Antti Muurisesta ei tee mielenkiintoista hahmoa se miten hän peluutti joukkuettaan yhdessä ottelussa. Hänen tarinansa on kertomus omistautumisesta tietyille arvoille jalkapallossa. Ehkä elämässäkin.

Muurisen päävalmentajakausi maajoukkueessa osuu täsmälleen samoille vuosille kuin minun rakastumiseni suomalaiseen jalkapalloon. Kai se kulkee jossain määrin samoja polkuja kuin ensirakkaus yleensäkin. Ihastumisen korventava kipu, kun kaikki näyttää upealta vaikka mitään oikeata tulosta ei vielä synnykään. Se hetki kun kaikki loksahtaa paikalleen ja tuntuu kuin jalkasi eivät koskettaisi maata ollenkaan kreikkojen, belgioiden ja portugalien kyetessä vain katsomaan kateellisina vierestä. Hyvien hetkien väheneminen arjen astuessa kuvaan. Kyynistyminen, kun todellisuus ei vastaakaan haavekuvia. Riitaisa, sotkuisa ero kun suhdetta on tekohengitetty liian pitkään. Vaikka hänen suurimmat hetkensä valmentaja olivat sitä ennen ja sen jälkeen, tulen aina näkemään Antti Muurisen noiden viiden vuoden kautta.

Ensirakkaus on usein repivä kokemus. Kaikki näkevät sen eri tavalla. Joillekin ajalla on parantava vaikutus, joka auttaa ymmärtämään haavat tärkeinä opetuksina elämästä. Toiset nostavat nuo hetket jalustalle, glorifioivat niitä naurettavuuksiin asti. Sitten ovat ne jotka traumatisoituvat lopullisesti, eivät koskaan opi käsittelemään suruaan. Tähän viimeiseen ryhmään kuuluu ehdottomasti suomalainen jalkapalloyhteisö. On yleisesti hyväksytty näkemys, että Antti Muurinen otti parhaat vuotemme ja pilasi ne, että kultainen sukupolvemme tuhlattiin tähän mieheen. Ja miksi? Mitä me tuossa kielitaidottomassa tuulipukujen kahistajassa oikein näimme?

On korostettava, että tapa jolla Suomi pelasi jalkapalloa Muurisen valmennuskaudella oli ainutlaatuinen. Kaikki rakentui tietenkin Kuningas Litmasen vahvuuksien ympärille. Litti toimi kiintopisteenä kaikelle minkä Suomi teki. Hyökkäykset käynnistettiin hänen kauttaan ja ne rakennettiin hänen ympärilleen. Jarin uskomaton kyky löytää tyhjää tilaa kentältä mahdollisti pallon pelaamisen riskialttiisiin paikkoihin hyökkäyksissä. Tiukoissa tilanteissa, joissa riski pallonmenetykseen ja vastahyökkäykseen on suuri, pallo pystyttiin pitämään omilla Litmasen kaitsiessa syöttökolmioita. Kuningasta tasapainottamaan keskikentän pohjalle jäi kaksi hikistä ja rasvaista työläistä, jotka vahvan ammattiliiton puutteessa saivat jatkuvasti taistella avauspaikkansa puolesta. Ainakin Rami Rantanen, Simo Valakari ja Jarkko Wiss kävivät antamassa työnäytteen ennenkuin Riihilahti ja Tainio vakiinnuttivat paikkansa liukuhihnalla.

Tämän kolmion tuoma turva loi pohjan hyökkäyspelille. Katsellessa Suomen tekemiä maaleja noiden ensimmäisten vuosien aikana, on silmiinpistävää kuinka monipuolista Suomen hyökkääminen oli. Vastustajan ongelmana ei ollut ainoastaan Litmasen syöttöarsenaali, vaan kirjava joukko aseita puolustusten murtamiseen. Kärjessä Mikael Forssell oli loistava juostessaan linjan selustaan, mutta pystyi myös kääntymään salamannopeasti irti puolustajista saadessaan pallon jalkaansa selkä maalia kohden. Vasemmalla laidalla Joonas Kolkka puhkoi nopeudellaan vastustajan puolustuksia vastahyökkäyksissä ja pelasi matalia palloja maalin edustalle. Harva muistaa kuinka loistava Mika Nurmela saattoi ajoittain olla jakaessaan oikealta millintarkkoja keskityksiä, usein keskikentältä tilanteeseen oikea-aikaisesti juosseen Riihilahden päähän/polveen/rintaan/takapuoleen. Kaiken kruunasi Hyypiän ja Tihisen ylivoima erikoistilanteissa, ja vaihtopenkiltä erilaisia vaihtoehtoja tuoneet Kuqi ja Johansson. Suomea vastaan oli vaikeaa puolustaa, koska oli mahdotonta tietää mistä uhka tulee.

Toisaalta pelitavan ongelmat olivat ilmeisiä alusta asti. Pallon pitäminen vastustajan puoliskolla ja korkealle nostettu linja jättivät puolustuksen haavoittuvaiseksi vastahyökkäyksille, varsinkin kun topparipari Hyypiä/Tihisen vahvuuksiin eivät kuuluneet juoksukilpailut vastustajan kärkien kanssa. Muurisen maajoukkuetta vastaan tehdyt osumat syntyivät järjestäen vastahyökkäyksistä, jopa otteluissa jalkapallon suurvaltoja vastaan.

Toiseksi keskeiseksi ongelmaksi muodostui laitapuolustajien löytäminen. Vahvasti nousevat laiturit joutuivat usein jättämään heidät yksin puolustamaan laitaansa, jonka älykkäät vastustajat käyttivät häikäilemättä hyväkseen. Monet muistavat Petri Helinin poistumisen Olympiastadionilta puolen tunnin pelin jälkeen Emile Heskeyn jyrättyä tämän kuin Godzilla Tokion, mutta sinä iltana kirouksen riimut vasta aloittivat purkautumisensa. Erityisesti Muurisen ajan loppua kohden, nopeiden laitureiden tuhotessa kerta toisensa jälkeen Suomen puolustuksen, ongelma sai lähes myyttiset mittasuhteet. Välillä oltiin jo sitä mieltä, että Suomi olisi maailmanluokan joukkue jos sillä vain olisi mitat täyttävä vasen puolustaja. Todellisuudessa epäonnistumiset olivat suurilta osin seurausta pelitavasta joka ei antanut suojaa. Virheet olisivat aina todennäköisiä näin suuren paineen alla. Niiden väistämättä tullessa Muurinen reagoi vaihtamalla pelaajia. Pasasta heiteltiin laidasta toiseen, Janne Saarinen oli harvoin tarpeeksi hyvässä kunnossa pelatakseen ja lopulta Nurmela tiputettiin puolustuslinjaan Miika Koppisen ja Peter Kopteffin kokeilujen päätyttyä täydellisiin katastrofeihin.

Kun myrskypilvet sitten alkoivat kerääntymään, ne kerääntyivät nopeasti. Ensimmäisten karsintojen tappiot olivat olleet katkeria, mutta ne ymmärrettiin, olihan vastassa ollut suuria joukkueita. Toisista karsinnoista odotettiin tuloksia. Arvonta oli ollut kohtuullisen suotuisa ja harjoituspelit olivat menneet niin nappiin kuin ne vain suinkin saattoivat. Sitten alkoivat loukkaantumiset. Lasaretissa olivat vuorotellen Litmanen tai Forssell. Pelitapaan ei tehty muutoksia, vaan tähdet yritettiin korvata yksi yhteen. Muistan seisoneeni lähellä walesilaisia faneja Tapio Liinojan kajauttaessa ilmoille ensimmäistä kertaa koskaan ”Suomi menee Portugaliin”, kappaleen, jonka tuhannen levyn ensipainos todennäköisesti haudattiin johonkin Olympiastadionin perustuksiin kaksi tuntia myöhemmin Ryan Giggsin pujoteltua Ville Nylund ja Suomi täydelliseen solmuun. Kuukautta myöhemmin unelma oli ohi. Nauhoitettuna televisiosta tulleen Serbia & Montenegro -vierasottelun puoliajalla uutistenlukija päätti säästää katsojat turhalta kärsimykseltä ja ilmoittaa ottelun päättyneen 2-0 kotijoukkueelle. Tarinaa oli vaikea hyväksyä, niin ylivoimainen Suomi oli ensimmäisellä puoliajalla ollut, mutta pikkuhiljaa kävi ilmeiseksi ettei Suomi ollut onnistunut reagoimaan serbialaisten tauolla tekemiin muutoksiin ja oli vain todettava television erehtymättömyys. Noiden otteluiden jälkeen Suomi pelasi kuin se olisi juossut maratonin viimeisiä kilometrejä olympialaisissa tiedostaen jäävänsä neljänneksi. Ajoittaiset toivonpilkahdukset olivat vain pisara turhautuneisuuden meressä. Enimmäkseen joukkue odotti vain armolaukaustaan. Liberaalina valtiona Hollanti taipui lopulta avustamaan. Kannattajien protesti ennen ottelua ja 4-0 -selkäsauna kotikentällä olivat tarpeeksi. Muurinen sai lähteä.

Suomi hukkasi Muurisen valmennuskaudella johtonsa niin Saksaa, Englantia kuin Hollantia vastaan ja hävisi ottelut Kreikalle, Jugoslavialle sekä Walesille oltuaan pitkään dramaattisesti parempi joukkue. Jouduttuaan tappiolle se ei noussut voittoon kertaakaan, tasapeliinkin ainoastaan vierasottelussa Walesia vastaan. Otos on tietenkin varsin pieni ja on oltava realistisia; vastassa oli todella vahvoja joukkueita. Jotain Suomen silloinen tapa voittaa pienempänsä helposti ja hävitä suuremmilleen niukasti kuitenkin paljastaa Muurisen tavasta valmentaa.

Antti Muurinen arvostaa joitakin tapoja pelata jalkapalloa enemmän kuin toisia. Kun sanon Suomen pelanneen Muurisen päävalmentajakaudella tietyllä tavalla, todella tarkoitan Suomen pelanneen niin. Joka ikinen kerta. Viiden vuoden ajan. Suomi ryhmittyi kentälle samalla tavalla riippumatta vastustajasta, lohkon tilanteesta ja tähtien asennosta. On vaikea kuvitella taktiikan olleen myöskään suunniteltu pelaajamateriaalin vahvuudet mielessä. Muurisen väistyttyä Roy Hodgson onnistui virittämään Suomen puolustuksen koko Euro 2008 -karsintojen pitävimmäksi. Alhaalla makaava linja helpotti Hyypiän ja Tihisen työskentelyä, ja laitapuolustajien heikkoudet yksi vastaan yksi -tilanteissa onnistuttiin peittämään Markus Heikkisen ja laitureiden tippuessa jatkuvasti tukkimaan väyliä. Antin valinnoissa ei ollutkaan kyse niinkään pelaajien vahvuuksista kuin hänen omistaan. Siinä missä Hodgsonin bravuuri oli joukkuepuolustuksen organisointi, voidaan sanoa Muurisen suuruuden kumpuavan hänen kyvystään organisoida pallonhallintaan perustuva hyökkäyspeli, vastustajien sumppupuolustusten murtaminen. Siinä missä Hodgsonin takaama positiivinen vapaus antoi joukkueelle raamit joilla he voisivat saavuttaa tavoitteensa, Muurisen negatiivinen vapaus mahdollisti pelaajien irtautumisen kahleistaan toteuttamaan itseään täydellisesti.

Jonkun muun kohdalla lähestymistapaa olisi kutsuttu rohkeaksi tai itsepäiseksi, jalkapalloromanttiseksi tai kompromissittomaksi. Antti Muurista pidettiin vain hölmönä. Hupsuna setänä, jonka jalat eivät pysyneet maassa. Ulkonäöllämme ja ulosannillamme on suuri vaikutus siihen miten ajatuksemme nähdään. Jos Muurinen olisi kaksi metriä pitkä, jykeväleukainen ja ketjussa polttava mies, joka ei suostu vastaamaan toimittajien naurettaviin kysymyksiin ja jonka elämä jalkapallon ulkopuolella koostuu sarjasta intohimoisia suhteita nuoriin näyttelijättäriin, olisi hänen ajastaan maajoukkueen valmentajana saattanut piirtyä erilainen kuva. Suomalaiset urheilutoimittajat muistelisivat kaiholla väärinymmärretyn neron vuosia, aikaa jolloin Suomi saattoi pitää pilkkanaan maailman parhaita joukkueita. Päästetyt maalit olisivat olleet vain uhrauksia jalkapallon jumalille, vain pieni hinta maksettavaksi vielä yhdestä ylimaallisesta syöttösommitelmasta. Sellainen mies Antti Muurinen ei kuitenkaan ollut tai ole. Hänellä ei ole järin suurta tarvetta korostaa itseään. Ero jalkapallohistorian kuuluisiin valmentajiin on suuri. Ongelma on, että olemme tottuneet näkemään valmentajan miehenä joka puhkaisee pelaajan tärykalvot huudollaan jos tämä menettää pallon väärässä paikassa. Muuriseen on vaikeaa uskoa auktoriteettihahmona samasta syystä jonka vuoksi häntä on vaikea kuvitella mellakoimassa tai moshaamassa; sillä kannattaisiko häntä kuunnella ei ole juurikaan merkitystä. Suurin osa ihmisistä valitsisi joukkueensa valmentajaksi mieluummin Homer Simpsonin kuin Ned Flandersin.

Toisaalta juuri se tekee Muurisesta niin kestävän hahmon. Hän edustaa jotakin. Positiivisena pysymistä vaikeimpinakin aikoina. Rohkeutta yrittää aina uudestaan vastoinkäymisistä huolimatta. Antti Muurisen jalkapallo on leikkiä, ei sotaa. Vapautta, ei kuria. Mixu Paatelainen ei tule koskaan saavuttamaan samaa vaikka jatkaisi positiivisuuden mantransa hokemista loppuelämänsä ajan. Piti sanomasta tai ei, Muurisen merkitystä suomalaiselle jalkapallolle on turhaa kiistää. Hänen karikatyyrimaisen olemuksensa vastustaminen kutoi suomalaiset jalkapalloihmiset yhteen. Eteenpäinmenoa julistaneet paidat, laulut kukkaiskedoilla pomppimisesta ja sarjakuvat puutarhasaksien naksahteluista olivat iso askel omaleimaisen, suomalaisen jalkapallokulttuurin syntymisessä. Kotikutoinen huumori sopi täydellisesti kuvaan suomifutiksen arjesta melankolisena, jossain valtavirran ulkopuolella ajelehtivana omituisena pikku maailmana, ja Muurinen oli täydellinen hahmo seikkailemaan siitä kerrottavissa omituisissa tarinoissa. Kun vuosituhannen alun suomalaista jalkapalloa tulevaisuudessa ruoditaan, kolme nimeä nousee ylitse muiden: Litmanen, Hyypiä ja Muurinen.

Ja sen pituinen se, eikö vaan?

Antti Muurisen paluu HJK:hon ei tapahtunut suurten fanfaarien saattelemana. Aika FC Lahden valmentajana ei ollut mennyt odotetulla tavalla, ja sopimus HJK:n kanssa ei kirvoittanut suosionosoituksia faneilta taikka medialta. Yleinen käsitys oli, että Muurisen palkkaaminen oli vain ajankulutusta kunnes sopivampi vaihtoehto olisi valmiina astumaan tilalle. Pieni nostalgiatrippi todellisen kehityksen keskellä. Ja kentälle asteli 4-4-2. Ja toinen laituri leikkasi sisään, toinen sahasi laitaa edestakaisin. Ja toinen kärjistä putosi alemmas, toinen teki juoksuja linjan taakse. Ja voitot seurasivat toisiaan. Sellaista Antti Muurisen jalkapallo on. Ajatonta. Siinä voi tuoda vivahteita uudesta, mutta pohjimmiltaan se perustuu aina filosofiaan jossa pelaajille annetaan vapaus tehdä mitä he parhaiten osaavat. Parhaimmillaan se johtaa täydelliseen sekoitukseen persoonallisuuksia jotka paikkaavat toistensa heikkouksia. Pahimmillaan se on ideaköyhää ja kuritonta.

Tämä ei ole tarina siitä kuinka Antti Muurinen pelasti minut. Olen vieläkin varsin kyyninen ihminen, enkä pidä positiivisena pysymistä oikeana reaktiona kaikkiin ongelmiini. Kysymys ei ole siitä että ihannoisin jollain tavalla Antti Muurisen elämänasennetta, tai edes hänen tapaansa valmentaa. Minä arvostan sitä. Arvostan tapaa jolla Muurinen esiintyy omien ihanteidensa puolestapuhujana ja tuo niitä esiin joukkueidensa tavassa pelata. Arvostan hänen seisomistaan lujana hurjan kritiikin edessä. Viimeisinä vuosinaan maajoukkueen valmentajana Muurinen oli kuin surumielinen kapteeni, joka ei suostu jättämään uppoavaa laivaa ennenkuin hänet siihen ehdottomasti pakotetaan. Saatuaan sitten HJK:sta pelastusveneen alleen hän yritti mahduttaa siihenkin laivan orkesteri, vaikka kaikki ympärillä olivat varmoja ettei se kantaisi. Jalkapallossa ei minusta ole koskaan liikaa romantikkoja, varsinkaan sellaisia jotka voittavat lopussa.  Kukaan ei varmaan voi väittää ettei Muurinen voittanut.

Tölkki laskeutuu Antti Muurisen huulilta. Suomen mestari. Taas. Kyyneleeni ei johdu surusta, tilanne on vain haikea. Tämä on tarinan huipennus. Lunastuksen hetki. Antti Muurinen oli elämää suurempi hahmo ja hänellä oli kerrottavanaan suuri tarina. Jännittävä seikkailu, jossa oli nousunsa ja laskunsa, aallonharjansa ja synkät syvyytensä. Kun näen Antti Muurisen, minä muistan nuo hetket. Muistan Litmasen kikat kulmalipulla Englantia vastaan. Muistan Shefkin puskun Cechin syliin Teplicessä. Muistan Teemu Pukin maalin Gelsenkirchenissä. Mutta vielä tärkeämpää on että jokainen noista hetkistä muistuttaa minua Antti Muurisesta. Miehestä, joka hymyili.

Kategoria(t): Jalkapallo | 12 kommenttia

Vahvistus

Entisen urheilijan vartalo, tuliterä tuulipuku ja lenkkarit jostain 90-luvun alkupuolelta, luultavasti ajalta jolloin hän vielä pelasi ammatikseen. Kylttiä ei tarvittu, tunnistin miehen samantien. Tai en niinkään miestä, vaan ajatuksen miehestä. Oltuaan tarpeeksi monta kertaa samassa tilanteessa pienet pinnalliset erot rupeavat näyttämään yhä merkityksettömämmiltä suuren suunnattoman samankaltaisuuden edessä. Joskus hänellä on pienet viikset, joskus valtava otsa, mutta loppujen lopuksi tuo mies näyttää tismalleen samalta minne ikinä kuljenkaan.

Tuossa. Ainakin kaveri on urheilullisen näköinen. En kehtaa yrittää lausua hänen nimeään, tyydyn vain nostamaan kylttiäni ylemmäs. Taisi huomata. Paiskaamme kättä ja viiton ulos, kohti autoa. Hän ei kuulemma puhu englantia. Tunnen oloni vaivaantuneeksi. En haluaisi olla epäkohtelias, mutta en tiedä mitä sanoa. Jos sanon jotakin yksinkertaista ja hän ymmärtää, tunnen itseni idiootiksi oletettuani ettei hän ymmärrä. Jos sanon jotain yksinkertaista ja hän ei ymmärrä, tunnen itseni idiootiksi koska kyllähän minulle sanottiin ettei hän ymmärtäisi. Toivotan pojan tervetulleeksi Suomeen. Hän ei ymmärrä, tuijottaa vain minua kuin idioottia.

Kylmyys tunkeutuu kaikkialle. Se lamauttaa koko kehoni, pirstaloi kaikki ajatukseni. Tiesin että olisi kylmä, mutta tähän en ollut varautunut. Kuinka voisin koskaan tottua elämään näin? Ulkona ihmiset eivät kävele, vaan viima työntää heitä eteenpäin ja he tarraavat kiinni omasta ruumiistaan kuin viimeisestä oksasta ennen vesiputousta jotteivat lähtisi lentoon sen mukana. Kaikilla heistä on jokin päämäärä, jokin paikka jossa heidän tulee olla seuraavaksi, jokin tarkoitus jota palvella. Mitään muuta syytä tuolla tarpomiseen ei voi olla. Oikeastaan kaikki täällä oleva näyttää olevan olemassa vain koska on pakko. Harmaat rakennukset pinnistävät pysyäkseen relevantteina, ollakseen katoamatta lopullisesti osaksi maisemaa kameleontin tavoin. Patsaat ja monumentit odottavat täyttävänsä 30, jotta ne voidaan korvata jollain uudemmalla ja paremmalla kuten Logan’s Runissa.

Logans-Run-photo-2

Istumme kahvilassa. Osoitan ympärillemme avautuvaa kaupunkia, sitten itseäni. Minä olen täältä. Mistä sinä olet kotoisin? Osoitan poikaa. Hän hymyilee minulle. Pohdittuaan hetken hiljaisuudessa näen kuinka hänen silmänsä kirkastuvat muistojen tulviessa mieleen. Sitten hän alkaa puhumaan. En ymmärrä sanaakaan, mutta näen edessäni kaiken. Käsillään hän piirtää rakennusten ja jokien ääriviivat, puheellaan luo kaaottisen kaupungin rytmin. Hänen äänensä muuttuu kivi kiveltä mahtipontisemmaksi kuvaillessaan valtavaa palatsia, joka kaartaa kohti taivasta kuin käyrätorven muotoinen liukumäki. Hänen äänensä kiihtyy ja muuttuu kimeäksi kuvaillessaan erikseen jokaista slummin asukasta, joista kaikilla on oma paikkansa tuossa kuhisevassa mehiläispesässä. Hahmotan kiikkerästi mahtavan rotkon reunalla keikkuvan temppelin ja maanalaisen verkoston jossa ikivanhat kaivosvaunut kuljettavat yön sotilaita ympäri kaupunkia. Näen vuoria, torneja ja jokia, näen ihmisiä, elämiä ja kasveja. En tiedä onko sanakaan totta, enhän edes ymmärrä oikeastaan. Sillä ei ole enää merkitystä.

Puruja on kaikkialla. Olen ottanut vasta muutaman juoksuaskeleen ja kenkäni ovat jo täynnä kentän pinnasta irtoavia muovin palasia. Niitä on suussani, housuissani ja sukissani. Kenttää ympäröi kalastajan verkko, johon on tarttunut ehkä kourallinen kiinnostuneita katsojia. Jokainen valmentajan huuto kaikuu ympäri hallin seiniä. Tältä välitilassa varmaankin näyttää. Tämänkö vuoksi olen matkustanut? Onko tämä edes sama peli jota kotona pelaamme? Kun me koskemme palloon, teemme sen hellästi ja rakkaudella, kiireettä. Täällä kaikki haluavat eteenpäin. Pakoon kylmää, pakoon vastustajaa.

Jännittää pojan puolesta. Liigacupissa peli tuppaa olemaan sekavaa sähläystä, eikä juuri ketään kiinnosta tehdä töitä saadakseen jonkun muun näyttämään hyvältä. Se on raadollista, mutta ensivaikutelma on kaikki kaikessa. Seuralla ei ole varaa laittaa rahaa kavereihin jotka ehkä jossain vaiheessa pysyvät mukana. Onhan tämä sitäpaitsi varmasti aika omituinen tilanne. Katsomossa parikymmentä ihmistä ja muutama lajifriikki laulamassa epävireisesti taustalla, kentällä kiire pois alkavan junnuvuoron alta. Ja kaikki katsovat häntä. Kaikki hiljaa odottavat sormet ristissä josko tässä olisi se messias joka voittaa yksin ottelun ja pelastaa alkavan kauden ja koko suomalaisen jalkapallon.

Vastustajan joukkue on selvästi parempi. Sen näkee jo ensimmäisistä sekunneista. En ole tainnut vielä edes koskea palloon. Meidän pelaajamme vain potkivat sitä ylitseni, mahdollisimman kauas omasta maalistaan. Tunnen ihmisten tuijotuksen kaikkialla ympärilläni. Tiedän mitä he näkevät. He näkevät karikatyyrin. He näkevät minussa kotimaani pahimmat puolet. He näkevät vain entisen lapsisotilaan, he näkevät vain huumekauppiaan. Mutta nyt pallo syötetään minulle, ja pallon kanssa minulla on mahdollisuus saada heidät näkemään jotakin muuta. Saada heidät näkemään kauniin pelaajan. Nostan sen ilmaan ja lyön kantapäällä selkäni puolella vapaana roikkuvalle pelaajalle…

Suoraan vastustajan jalkaan. Täydellinen katastrofi. Mitä ihmettä poika oikein ajatteli?

Harmi, ehdin vähän kiintyä siihen. Ensi viikolla taas uusi sitten. Toivottavasti sekään ei puhu englantia.

Kategoria(t): Jalkapallo | 4 kommenttia

Top 5

Olin ehkä 14-vuotias kun luin Nick Hornbyn Uskollisen äänentoiston. Se kertoo levykaupan omistajasta joka käyttää kaiken aikansa tehden top 5 -listoja erilaisista asioista luuserikavereidensa kanssa. Ajatus vetosi minuun suunnattomasti, rakastuinhan keräilyyn ja listaamiseen jo pienenä. Tein vihkoihin sarjataulukoita mielikuvitusmatsieni tuloksista, yritin hankkia järjestyksessä kaikki Aku Ankan taskukirjat ja osasin ulkoa jokaisten MM-kisojen voittajan, kisaisännän ja maalikuninkaan. Sitäpaitsi, kuten kirjan protagonisti, olin kaikinpuolin vähän surkea tapaus. Suurin osa seuraavista kouluvuosistani kului top 5 -listoja piirrellessä.

Arviolta puolet tämän tekstin lukijoista on juuri saanut joululahjaksi jonkun kirjan jossa listataan 1000 kaikkien aikojen tärkeintä elokuvaa tai 101 paikkaa joissa jokaisen täytyy käydä ennen kuolemaansa tai 50 eniten ihmisiä lahdannutta diktaattoria koskaan. Nyt samat tyypit väkertävät listoja vuoden parhaista levyistä (kuultuaan kuusi uutta julkaisua, joista kaksi vanhojen suosikkien uusia levyjä ja loput tutustumista festareiden tuntemattomiin esiintyjiin) ja elokuvista (nähtyään lähinnä kesän blockbusterit, kaksi kriitikoiden ylistämää suurten studioiden prestige-elokuvaa ja yhden arthousepätkän leffafestareilla) ja oikeastaan ihan mistä vaan mitä ovat sattuneet vuoden aikana puuhastelemaan. Ja kun kaikki listat on kerätty ja niiden tulokset on ynnätty voimme julistaa virallisesti vuoden levyn, vuosikymmenen kirjan, vuosisadan elokuvan ja maailmanhistorian kaikista asioista parhaan asian. Ja sitten riidellä niistä.

Mitä pidempi aika listan tekemiseen on käytetty, sitä varmemmin siinä on joku yllättävä valinta kuvaamassa listaajan suurta emansipaatiota arvostelijana. Popharrastajat rakastavat kaanonia koska voivat olla eri mieltä sen kanssa. Kuinka radikaali olo nuorella miehellä onkaan ilmoittaessaan pitävänsä Kinksiä merkittävämpänä yhtyeenä kuin Beatlesia tai vuoden ’82 Brasiliaa suurempana joukkueena kuin vuoden ’70 Brasiliaa. Kaanon, yksi totuus, antaa mahdollisuuden erottua joukosta, olla individualisteja kasvottomassa maailmassa. Se on tarina johon on helppo tarttua ja tehdä oman tulkintansa.

Siksi meillä onkin ongelmia muiden kulttuurien kanssa. Mistä ihmeestä tietäisimme mistä aloittaa afrikkalaisen musiikin kuuntelu? Kuka kertoisi mitkä ovat neuvostoelokuvan suuret merkkiteokset 70-luvulla? Miksi välittäisin siitä ettei Argentiina vieläkään kyennyt valloittamaan Copa Americaa? En tunne tarinaa. Valtaosa jalkapalloa seuraavista suomalaisista tuskin kykenee nimeämään viimeisintä Copa American voittajaa tai Aasian mestaria. Jalkapallon suuren kertomuksen kannalta niillä ei ole merkitystä. Kun kontekstia ei ole, pelien seuraaminen on puuduttavaa. Tarinat pelaajien ja joukkueiden takana tekevät heidän kentällä tekemistään asioista mielenkiintoisia. Ilman niitä käsitys tapahtumista puuroutuu, tarinat muuttuvat yleistyksiksi. Ennen EM- tai MM-kisojen alkamista spekuloidaan herkullisilla historiallisilla asetelmilla, nuorten tähtien läpimurroilla ja valmentajien taktisilla valinnoilla. Afrikan mestaruuskisojen jälleen lähestyessä ennakoissa esiintyy ainoastaan yksi tarina; kaaos. Pelin sisällä ja sen ulkopuolella.

Kun vaikkapa Ghana ja Gabon kohtaavat, ei kyseessä ole ikuisen epäonnistujan ja sympaattisen altavastaajan kohtaaminen, vaan vain yksi osa suurta iloista afrikkalaista jalkapallojuhlaa jossa mitä vain voi tapahtua. Niin, niin. Sitähän afrikkalainen jalkapallo on. Liittojen ja joukkueenjohtojen käsittämätöntä sähläystä, yksilöiden häikäiseviä taidonnäytteitä, surkeita maalivahteja, kisajärjestelyjen pettämistä ja mustaa magiaa. Kuiskaukset mustasta magiasta… alkavat aina kisojen lähestyessä. Mitkä joukkueet käyttävät juju’ta, mitkä lajiliitot maksavat noidille? Mutta ne ovat nimenomaan kuiskauksia. Ikävä kyllä. Viittaukset ovat hämäriä ja epämääräisiä, kirjoitukset tekevät kaikkensa ollakseen loukkaamatta ketään. Tarinat ovat paljon palkitsevampia.

Nigeria toimi yhdessä Ghanan kanssa kisaisäntänä vuoden 2000 kisoissa alkuperäisen järjestäjämaa Zimbabwen jouduttua luopumaan isännyydestään Afrikan lajiliiton päätöksellä johtuen stadioneiden surkeasta kunnosta. Se lähti turnaukseen ennakkosuosikkina, ja hyvästä syystä. Kyseessä oli kaikkien aikojen paras afrikkalainen joukkue. Oikealta laidalta maalipaikkoihin liihotti sulava Finidi George, vasemmalta iski raivokkaasti kieppuva Tijani Babangida. Kärjestä hämmentävällä kulmikkaalla tekniikallaan peliä rakentamaan tippui Nwankwo Kanu, Taribo Westin ja Celestine Babayaron pysäyttäessä vastustajan harvat hyökkäykset. Kruununjalokivenä seisoi numero 10, Jay Jay Okocha. Häikäisevän taitava ja elegantti Okocha kuorrutti turnauksen täyteläisimmillä kosketuksilla ja kermaisimmilla käännöksillä joilla jalkapallon arvokisoja on koskaan koristeltu. Alkulohko sujui kuin leikki, ja puolivälierissä vastaan asettuisi Senegal, jolta kukaan ei suuria odottanut.

Okochan ensimmäinen mahdollisuus aukesi parin minuutin pelin jälkeen. Senegalin maalivahti Omar Diallo onnistui vaivoin koppaamaan Jay Jayn puskun, mutta merkit tuntuivat ilmeisiltä. Tänään maaleja sataisi. Sitten yhtäkkiä, kesken Nigerian leppoisan pallonsiirtelyn, Khalilou Fadiga vierittää keskityspallon rinnallaan kauniisti ohi Taribo Westin ja iskee pallon verkon perukoille kokeneen Ike Shorunmun taakse! Nigerian peli sekoaa hetkeksi täydellisesti ja senegalilaiset ovat parikin kertaa niitata toisen osumansa, mutta kohta ottelu palaa takaisin uomiinsa. Alkaa eeppinen, myrskyisä tasoitusosuman metsästys. Hyökkäykset iskevät Senegalin maalille hyökyaallon voimalla, mutta aina kun sen pato tuntuu murenevan löytyy jostakin jalka tai käsi tai tolppa tai naama tukkimaan reiän. Kanun käännähtely rangaistusalueella on kuin Bruce Lee -elokuvasta uuden vastustajan juostessa eteen aina edellisen laotessa maahan. Jay Jay vapauttaa ensin joukkuetovereitaan, kyllästyy sitten näiden saamattomuuteen ja naruttaa muutamaan otteeseen yksin koko senegalilaispuolustuksen vain laukoakseen pallon yli, ohi tai päin maalivahtia.

Ottelua oli enää vartti jäljellä kun Nigerian joukkueenjohtoon kuuluva Kashimawo Laloko huomasi jotakin Senegalin maalin takana. Hän tiesi Senegalin joukkueen saapuneen stadionille aikaisin suorittaakseen rituaaleja… mustaa magiaa… jonka oli tarkoitus auttaa heitä voittamaan ottelu. Laloko raivostutti senegalilaiset hakemalla objektin maalin takaa, ja tuli häädetyksi stadionilta nujakan seurauksena. Kentälle oli hetkeä aiemmin vaihdettu 19-vuotias superlupaus Julius Aghahowa, myöhemmin Ukrainassa, Shakhtar Donetskissa, uran luonut ketterä kärki. Lopun varmaan arvaatte. Viisi minuuttia ennen täyttä aikaa Sunday Olisehin pitkä avaus tavoittaa Aghahowan, joka karkaa senegalilaisilta ja vie pelin jatkoajalle. Hetkeä ennen sen loppumista vaarattoman näköinen matala keskitys pomppii Aghahowan jalkaan ja tämä räjäyttää stadionin täydelliseen sekasortoon. Puoli yleisöä ryntää kentälle juhlimaan voitto-osumaa ottelun ollessa vielä kesken, poliisien yrittäessä epätoivoisesti pitää tilanne hallussaan.

Vuoden 2012 Afrikan mestaruuskisojen loppu oli viime vuoden kaunein hetki jalkapallossa. Sambian satumainen matka mestaruuteen vain muutaman sadan metrin päässä paikasta jossa sen historian paras joukkue kohtasi loppunsa traagisessa lento-onnettomuudessa, ja valmentaja Herve Renard kantamassa loukkaantunutta Joseph Musondaa juhlimaan mestaruutta ovat jalkapallon tarinaa kaikkein parhaimmillaan. Listaajana tunnen silmitöntä raivoa kun kisat järjestetään toisena vuotena peräkkäin. Ärsyynnyn siitä että kisan järjestäjä saattaa vaihtua kuukausia ennen tapahtumaa ja ettei täydellistä varmuutta parhaiden pelaajien osallistumisesta ole. Kisojen tarinan seuraaminen ja ymmärtäminen on vaikeaa. Kärsivällisen se kuitenkin palkitsee.

Kategoria(t): Jalkapallo | 3 kommenttia

Eurodekkari

Melkein joka lauantai nykyään. Viimeiset pelit alkavat joskus yhdentoista pintaan ja kun on rypenyt aamupäivästä asti saamattomuudessaan juoden itsensä lievästi herkkään tilaan halvalla chileläisellä punaviinillä, rupeaa illan surkea kokonaiskuva pikkuhiljaa piirtymään seinille. Seinille, joiden kuuluisi viimeistään kahdeksan tunnin yksinäisen maalittomien tasapelien vahtaamisen jälkeen lähestyä nopeammin kuin Kuolemantähden roskakuilussa. Ongelma on etteivät ne liikahdakaan. Lupaus vielä yhdestä, kaiken mullistavasta, viimeisestä pelistä pitää ne etäällä. Nyt kentälle astelevat kaikkein suurimmat. Jalkapallomaailman jättiläiset.

Puoli tuntia myöhemmin koittaa itseinhon hetki. En muista enää kuollaksenikaan mikä sai minut jäämään. Illan viimeinen peli ei ole koskaan hyvä. Vastakkain ovat aina tarunhohtoinen suurseura ja alemman keskikastin sarjajyrä, pelin kulku on poikkeuksetta sama. Kyläseura asemoituu puolustustaisteluun suuren ja mahtavan vastustajan kaarrellessa vallihaudan ympärillä. Alkaa Jerikon muurien pommitus. Turhauttava, väsyttävä pommitus. Laitapuolustaja hakkaa rumpuja, laituri rääkkää kitaraa ja keskikentän pohja näppäilee bassoa. Kymppi vinguttaa viulua kärjen esittäessä parhaita rockposeerauksiaan tamburiinin soiton ohessa. Kukaan ei jaksa hakea vaihtopenkiltä pasuunaa, ja Jerikon muurit seisovat paikoillaan. Kysymys on vain siitä kuinka kauan; joskus hetken, joskus hetken pidempään. Väistämätöntä loppuratkaisua odotellessani lähetys katkeaa ja näen television heijastavasta pinnasta keski-ikäisyyteni. Katson Kettua. Katson Montalbanoa. Katson Eurodekkaria.

inspector-montalbano-photo

Kysymys on vain minimaalisista variaatioista tuttuun kaavaan. Millä tavalla Lea Sommer tällä kertaa saa murhaajan nalkkiin, millä tavalla Barcelona tällä kertaa murtaa Zaragozan puolustuksen? Samaa loputonta uusien keinojen etsimistä. Tylsää, mutta turvallista. Ennalta-arvattuvuudessaan kai jollain tavalla lohdullista. Nyt ohjelmapaikalla on uusi kokelas. Pääosassa heiluu miellyttävän pulska, tyylikkäästi harmaantunut, kaiken kokenut ja nähnyt lyhyenläntä roomalainen. Hänen johdettavanaan on ryhmä huippulahjakkaita ja itsevarmoja nuoria miehiä, joiden itsekäs käytös uhkaa tuhota ryhmän hengen. Carlo Ancelottin tehtävä on saada nämä miehet puhaltamaan yhteen hiileen. Helpommin sanottu kuin tehty!

Jokin kuitenkin erottaa Paris Saint-Germainin muista kahden pennin etsiväsarjoista; toista pääosaa esittää kung fu -potkiva, rääväsuinen, karismaa tihkuva seksisymboli. Zlatan tekee mistä vain katsomisen arvoista. Hänen tapansa pelata jalkapalloa on ainutlaatuinen. Siinä missä muut modernin jalkapallon suurimmista pelaajista työskentelevät mahdollisimman tehokkaasti ja maksimoivat suorituskykynsä tekemällä vain tarvittavan, Zlatanin jokainen kosketus kurkottaa kohti tähtiä. Hänet on rakennettu kuin kappale kauneinta art decoa; unohtaen nöyryyden ja vaatimattomuuden, välittämättä inhimillisistä rajoituksista. Korkeita kaaria ja kulmikkaita käännöksiä. Majesteettisia, puhtaan symmetrisiä geometrisia muotoja. Kaikki minkä Zlatan tekee on suurta, kaikki mihin hän koskee kuolematonta. Hän on supersankari aikana jona supersankareita ei enää ole. Siksi Zlatan ei myöskään ole pelaaja joka tyytyisi odottelemaan pelin ulkopuolella, paitsion rajamailla maalipaikan syntymistä. Zlatan vaatii palloa. Hän haluaa olla osana joukkueensa jokaista hyökkäystä, osana jokaista sen rakentamisen vaihetta. Kun Zlatan on kentällä, peli rakentuu aina hänen ympärilleen.

1288522945728

Ancelotti on peluuttanut ryhmäänsä 4-3-2-1 -muodostelmassa, joka tunnetaan Suomessa paremmin maajoukkueenkin käyttämänä ”joulukuusena”. Pelitapa on luultavasti toiminut myös pohjana joukkueen rakentamisessa, kovaan hintaan Italiasta noudettu argentiinalaiskaksikko Ezequiel Lavezzi ja Javier Pastore (vaikka tulikin joukkueeseen jo ennen Ancelottia) vaikuttavat täsmähankinnoilta pelaamaan Zlatanin takana kahdella ”kymppipaikalla”, puolustukseen löydetyt Maxwell ja Gregory van der Wiel taas systeemille tyypillisiltä vahvasti hyökkäyksiä tukevilta laitapuolustajilta. Keskikentällä Ancelotti on käyttänyt kahta duunaria, jotka suojelevat kolmatta, luovempaa, pelimiestä. Jälkimmäinen paikka on pedattu nuorelle Marco Verrattille, jonka silkinpehmeä ensimmäinen kosketus ja tapa tiedostaa ympärillään avautuvan tilan määrä saavat hänet ajoittain näyttämään lähes yhtä kylmäpäiseltä pelin avaajalta kuin esikuvansa Andrea Pirlo.

Kaudesta on muodostunut yllättävän vaikea. Zlatanin latomasta huikeasta määrästä maaleja huolimatta PSG on törmännyt hälyyttävän monta kertaa mitäänsanomattomien vastustajiensa puolustusmuureihin. Kritiikki Ancelottia kohtaan kiihtyi pari viikkoa sitten PSG:n ensin pudotessa Ranskan liigacupista rangaistuspotkujen jälkeen Saint-Etiennelle ja luhistuessa sitten Nicen vieraana 2-1 -tappioon. Seurauksena italialainen juoksutti Mestarien liigan alkulohkon paineettomassa päätöskamppailussa Portoa vastaan kentälle uudenlaisen kokoonpanon. Uudessa suunnitelmassa Zlatan sai hyökkäyksen kärkeen taisteluparin, Jeremy Menezin, ja kymppipaikoilla aiemmin pelanneet Pastore ja Lavezzi tippuivat keskikentän neljän linjaan laitureiksi. Käytännössä kyseessä on Ancelottin ”upporikasta tai rutiköyhää” -ratkaisu. Pastore ja Lavezzi nousevat hyökätessä kahden kärjen tasolle, muodostaen väkivahvan neljän miehen hyökyaallon hyökkäykseen. Pastore ja Lavezzi leikkaavat laidoiltaan kohti keskustaa ja yrittävät ohittaa puolustuslinjan seinäsyötöillä Zlatanin kanssa. Ongelmaksi oli aiemmin muodostunut ettei linjan taakse juossut ketään Ibrahimovicin pudotessa rakentamaan peliä. Nyt Menezin tehtäväksi jää juosta ympyrää Zlatania kiertävällä radalla, ja korvata tämä joko hyökkäyksen rakennusvaiheessa tai sen viimeistelyssä. Porto kaatui loistoesityksen jälkeen lukemin 2-1, ja seuraavista kahdesta pelissä kotimaisessa sarjassa uusittu ryhmä runttasi 4-0 -voitot.

c062080abf3b31474615a25c17f1-grande

Ancelotti ottaa kuitenkin valtavan riskin peluuttaessaan käytännössä neljää hyökkääjää avauskokoonpanossaan. Lavezzi ja Pastore eivät kuulu planeetan kurinalaisimpiin puolustajiin, joten vastuu keskikentän puolustuksesta kasautuu hyvin pitkälti keskelle jäävälle kaksikolle. Sunnuntaina uusi pelitapa kohtasi ensimmäisen todellisen testinsä Lyonin saapuessa Parc des Princesille Ligue 1:n kärkikamppailuun. Lyon reagoi PSG:n ryhmitykseen vaihtamalla normaalista neljän puolustajan linjastaan viiteen, joka vapautti sen laitapuolustajat hyökkäämään suoraan PSG:n laitapuolustajia vastaan. Aluksi näyttikin että laidoille jäänyt tila koituu pariisilaisten kohtaloksi, mutta aneeminen ja arka Lyon ei pystynyt rakentamaan kuin pari hassua maalipaikkaa. Blaise Matuidin ja Thiago Mottan fantastinen yhteistyö keskikentän keskellä ja laitapuolustajien, erityisesti oikealla pelanneen Christophe Jallet’n, loistosuoritukset jättivät vieraat nollille. PSG otti neljännen peräkkäisen voittonsa Matuidin puskiessa Zlatanin syötöstä 1-0 -voittomaalin, ja antoi vahvan näytön uuden pelitavan puolesta isommissakin peleissä.

Ancelotti saattoi pelastaa työpaikkansa rohkealla siirrollaan. Olkoon kuinka pakkopullaa tahansa, juuri Eurodekkareissa mestaruudet voitetaan ja hävitään. Siksi kai niitä itsensä katsomaankin pakottaa. Ratkaisu on vain pakko nähdä viikosta toiseen. Uudestaan ja uudestaan.

Kategoria(t): Jalkapallo | 6 kommenttia

Yleinen etu

“And if there was probably a childhood trauma that I had other than the Dodgers leaving Brooklyn, which if you think about it is a reason why some of us are imbued with a cynicism that we never recovered from. Obviously you’re not a Mets fan, and you can’t possibly be a Yankees fan, so baseball’s eliminated from your life because of being born in Brooklyn.”

tumblr_l6x3tvttfq1qzqeamo1_500

Yhden Seinfeld-jakson alussa on pätkä jossa Jerry puhuu urheilujoukkueiden kannattajista. Vitsi on, että se mitä kannattaja loppujen lopuksi kannattaa ovat joukkueensa pelipaidan värit. Pelaajat voivat siirtyä toiseen seuraan ja joukkueet voivat vaihtaa kaupunkia, vain värit ovat pysyviä. Vitsiä ei toki ole tarkoitus ottaa kirjaimellisesti, se vain yrittää osoittaa kuinka naurettavaa aikuisen ihmisen on kannattaa jotakin urheilujoukkuetta toista vastaan. Oudolta se kuulostaa silti. Amerikkalaiselta. Se ohittaa kokonaan tavan jolla joukkue sitoo yhteen ihmiset ympärillään, tavan jolla sen rikas historia vaikuttaa niin yksilöiden kuin koko alueen identiteettiin. Se ohittaa sukupolvesta toiseen ulottuvat muistot ihmisistä ja äänistä, tuoksuista ja tapahtumista. Ennenkaikkea se ohittaa paikan. Olankohautuksella.

Viikonlopun tärkeimmästä pelistä muodostui lopulta myös huikea draama. 90 minuutin puuduttavan linjojen organisoimisen, syöttölinjojen peittämisen ja kaaripallojen katkomisen jälkeen vierasjoukkue, piskuinen altavastaaja, oli kammennut itsensä maalin tappiolta tasatilanteeseen ja kosketusetäisyydelle uusintaottelusta. Ottelun pyörähtäessä yliajalle kotijoukkueen pelaaja kompuroi omalla alueellaan. Ensimmäisenä pallon luokse ehti Steven Gregory. Hän tönäisi säheltäjän pois tieltään, nosti katseensa ja näki maalin. Avopaikka! Laukaus kohti alakulmaa! Lähes kymmenen vuoden turhautunut odotus ja vaivoin tukahdutettu viha valmiina purkautumaan ilon kyyneliin…

Torjunta. MK Donsin maalivahti David Martin venyi ehkä elämänsä pelastukseen kääntäessään sormenpäillään tilanteen kulmaksi. Kahta minuuttia myöhemmin kotijoukkue juhli voittomaalia. Kulmapotkun jälkeisen kaaoksen keskeltä Jon Ostemoborin onnekas ohjaus vei pallon AFC Wimbledonin verkkoon. Karmiva lopetus upealle taistelulle. Tai no… oikeastaan ei sinne päinkään.

wimbledon_fa_cup_winners_1988

MK Dons on Wimbledon FC. Tai siis se, mikä Wimbledon FC:stä on jäljellä. Vuonna 2002 talousvaikeuksissa ollut Wimbledon myytiin ja siirrettiin Englannin jalkapalloliiton siunauksella 90 kilometriä pohjoiseen Milton Keynesiin. Vuotta myöhemmin se muutti nimensä MK Donsiksi. Kyseessä oli ensimmäinen kerta kun liiton alainen englantilainen seura muutti kaupungista toiseen. Wimbledonin kannattajat raivostuivat. Heidän joukkueensa oli varastettu. Lähinnä alasarjoja vuodesta 1889 tahkonnut Wimbledon oli noussut jalkapallokartalle viimeistään 80-luvun lopussa, Vinnie Jonesin, John Fashanun ja Dennis Wisen tähdittämän, ”Crazy Gangiksi” nimetyn ryhmän tapellessa itsensä aina FA Cupin voittajaksi asti. Sen rikas historia oltiin nyt julistamassa kuolleeksi, jotta Milton Keynesiin voitaisiin rakentaa stadionkompleksi yhteistyössä IKEA:n ja Asdan kanssa. Englannin jalkapalloliiton asiaa koskevassa päätöksessä ilmoitettiin että fanien yritykset perustaa Wimbledon uudella nimellä eivät olisi ”in the wider interests of football”, vapaasti suomennettuna ”yleisen edun mukaista”.

Jalkapallossa paikkaa ei ohiteta olankohautuksella. Manchester United, maailman ehkä tunnetuin seura, on seissyt samalla paikalla yli sadan vuoden ajan. Samalla paikalla tarkoitan samaa stadionia, Old Traffordia. Sitä samaa joka pommitettiin tuusan nuuskaksi toisessa maailmansodassa. Ja miksi helvetissä United lähtisi? Se on Old Trafford, Unelmien teatteri. Muuttoja toki tehdään ja uusia stadioneita rakennetaan. Kun Arsenal ei saanut lupaa legendaarisen Highburyn, ”jalkapallon kodin”, laajentamiseen, se rakensi kokonaan uuden stadionin. Emirates Stadium rakennettiin 500 metrin päähän. Metropysäkki on edelleen sama. Sen nimi on Arsenal. Joukkueet rakentuvat kaupungin ympärille, kaupungit joukkueiden. Työväenluokkaisen kaupungin joukkue on keskimäärin kovaluisempi, metropolin joukkue taiteellisempi. Jakolinjat kulkevat limittäin kaupunkien sisällä ja suurvallat keräävät kannatusta imperiuminsa kaukaisimmilta rajoilta asti, mutta kaikki on aina sidottua siihen missä tapahtuu.

Ebbets_Field_Outside2

Siitä amerikkalaisuudesta. Lou Reed kertoo elokuvassa Blue in the Face nuoruudestaan Brooklynissa. Rakkaudestaan Dodgersiin. Niin, Brooklyn Dodgersiin. Joukkueeseen, joka mursi rotumuurin peluuttamalla Jackie Robinsonia. Joukkueeseen, jonka supertähti Ralph Branca tultaisiin ikuisesti muistamaan syöttäjänä Bobby Thompsonin lyödessä ”maailman ympäri kuullun laukauksen”. Joukkueeseen, josta tuli kaikkien franchise-joukkueiden äiti. Vuonna 1956 lentäminen oli mahdollistanut pitkätkin välimatkat otteluiden välillä. Kyllästyneenä kaupungin asenteeseen hänen stadionprojektiaan kohtaan, omistaja Walter O’Malley päätti siirtää koko joukkueen länsirannikolle. Rakastettu altavastaaja, newyorkilaisen neuvokkuuden ja loppuun asti yrittämisen ilmentymä, viskattiin keskelle hiekkaa, palmuja ja menestyjiä. Los Angeles Dodgers. Amerikkalainen urheilu ei koskaan toipunut. Muuri oli murrettu, mikä vain oli ostettavissa.

Täällä muuria ei ole vielä murrettu. Wimbledonin fanit perustivat uuden joukkueen. AFC Wimbledon aloitti uuden nousunsa Englannin yhdeksänneltä sarjaportaalta. Kauden 2010-2011 päätteeksi Wimbledon kaatoi Lutonin rangaistuspotkukilpailussa, ja otti paikan neljänneltä sarjaportaalta. League Twosta, liiton sarjasta. Enää yhden portaan päästä MK Donsista. Se on uskomaton saavutus. Mikään joukkue englantilaisen jalkapallon historiassa ei ole noussut yhtä nopeasti. Wimbledonilla olisi vihdoin mahdollisuus kohdata ja kaataa MK Dons. Kaikki oli rakentunut tähän hetkeen. Tähän yhteen kostoniskuun, josta Milton Keynes ei enää toipuisi.

Tai ei. Ei oikeastaan. Vaikka Gregoryn laukaus olisi mennyt maaliin, se ei olisi muuttanut mitään. Tai olisi se sen verran muuttanut, että Wimbledon olisi edennyt cupin seuraavalle kierrokselle ja MK Dons ei. Mutta mitään kostoa ei tarvittu. Wimbledon on jo voittanut. Se on jo pelastanut historiansa. Se on jo pelastanut seuransa. MK Dons ei merkitse Wimbledonin kannattajille mitään. Sunnuntain ottelun merkitys ei ollut kiinni sen lopputuloksesta. Se oli tärkeä, koska se ylipäätään pelattiin. Se oli tärkeä, koska se tarkoitti että Wimbledonin kannattajat olivat onnistuneet suojelemaan joukkueensa perintöä ihmisiltä jotka yrittivät sen kaapata. Se tarkoitti, että taistelua ei ole vielä hävitty. Yleinen etu ei ole vielä musertanut muistoja ja jatkuvuutta, ihmisiä ja unelmia.

Kategoria(t): Jalkapallo | Yksi kommentti

Viisasten kivi

Rankkasade piiskaa linnan harmaita muureja. Pisaroiden taukoamattoman kohinan pysäyttävät vain ylhäältä sinkoutuvat pahaenteiset salamat, jotka räjäyttävät taivaan hetkeksi kirkumaan tuhannen mestatun miehen, naisen ja lapsen äänellä. Vaan ennenkuin kukaan kuulee tuon kostonhimoisen rääkäisyn, sateen tasainen naputus vaimentaa jälleen äänet ja huuhtoo mukanaan tämän pahuuden linnakkeen verisen historian. Sisältä, jostakin valtavien holvien, narisevien ovien ja loputtomien käytävien kätköistä, kantautuu neljän miehen kolkko nauru. Jos onnistut väistämään myrkylliset nuolet, ratkaisemaan kryptanvartijan arvoitukset ja kesyttämään kolmipäisen jättiläishämäkin, saatat päästä näkemään vilaukselta nuo kaapuihin sonnustautuneet ihmishirviöt. Täällä kokoontuu maailman jalkapalloeliitti.

”Tervetuloa, veljet!”, aloittaa Ensimmäinen julistuksensa, ”Nostakaamme malja vastustajiemme epäonnelle, vihollistemme kärsimykselle ja veljeni catering-firmalle, jonka tarjoilusta olemme tänään nauttineet”. Valtavan pöydän neljässä kulmassa miehet nostavat kultaiset pikarinsa ilmaan riemukkaan ”FI-FA!” huudon saattelemana ja antavat huuliensa koskettaa laavan lailla pohjattomasta maljasta purkautuvaa punaista nestettä. Vain puhtain vastasyntyneen tyttölapsen veri on tarpeeksi hyvää näille miehille. ”Siirtäkäämme ajatuksemme bakkanaaleista ja orgioista nyt hetkeksi vakavampiin asioihin. Edessämme on tänään vaikea ja vaativa tehtävä, eikä aikaa ole hukattavaksi”. Nyt seisomaan nousee Toinen: ”Tiedämme hyvin mitä pelissä on! Jokainen meistä olisi valmis myymään sielunsa Pimeyden Ruhtinaalle jos se auttaisi ratkaisemaan edessämme seisovan dilemman, mutta me kaikki olemme sen jo antaneet vastineeksi taidoistamme kentällä. Paitsi sinä, sveitsiläinen”. Ensimmäisen katse kiertää rauhallisesti syyttävät kasvot. Hänen ilmeensä vakavoituu. ”Sinun, ranskalainen, kuuluisi tietää paremmin kuin kenenkään että synnyin musta aukko sieluni paikalla”,  hän jyrähtää ja välähtävä salama valaisee hänen kieron hymynsä. ”Lopettakaamme tämä lapsellinen syyllisten etsiminen. Tänä iltana meillä on tärkeämpää tekemistä. Tänä iltana me, hyvät herrat, pelastamme jalkapallon”.

Miroslav Klose vei Lazion viime keskiviikkona kolmen minuutin pelin jälkeen 1-0 vierasjohtoon Serie A:n kärkikamppailussa Napolia vastaan. Uusinnat näyttivät Klosen pyörähtäneen ilmassa ja lyöneen pallon kädellään ohi Morgan De Sanctisin, mutta tuomari Luca Banti ei nähnyt selvää rikettä pelaajaruuhkan takaa. Lazion pelaajat juoksivat onnittelemaan Klosea, joka ei oikein tuntunut tietävän miten suhtautua tilanteeseen. Kotijoukkue ryntäsi piirittämään tuomaria. Sulateltuaan hetken sekavaa tilannetta Klose teki harvinaisen eleen. Hän kävi lyhyen keskustelun tuomarin kanssa, maali hylättiin ja tilanne jatkui vapaapotkulla. Pelaajat onnittelivat kentällä Klosea tyylikkäästä päätöksestä ja tuomarikin puristi saksalaisen kättä keltaisen kortin sijaan. Kaksi tuntia ja kolme Edinson Cavanin maalia myöhemmin Napoli asteli kentältä illan ainoana voittajana.

Arvostan Klosen elettä. Se oli mielestäni tyylikäs. Silti se pitää osata asettaa kontekstiin. Paine oli valtava. Napolin pelaajat tiesivät täsmälleen mitä oli tapahtunut ja olivat raivoissaan. He antoivat protestoinnillaan Kloselle aikaa miettiä ja tehdä päätöksen. Klose ei ole pyhimys. Peliteoreettisesti ajateltuna Miroslavin päässä ehti varmasti käydä miljoona asiaa. Kuinka paljon hän hyötyisi tästä maalista? Mitä hän menettäisi? Kuinka tärkeä maalin johto tässä vaiheessa tätä ottelua on? Kuinka tärkeä se on tämän pelin voittamiseksi? Kuinka tärkeä tämä peli on mestaruuskamppailussa? Klose päätti että arvostus ja hänen omatuntonsa olivat tärkeämpiä. Voi olla että jos kyseessä olisi ollut kauden viimeinen ottelu ja pelissä olisi ollut mestaruus, päätös olisi ollut toisenlainen.

”Robottipelaaja!”, huutaa Kolmas ja alkaa piirtää ilmaan: ”Minä ohjaan ja se tekee näin ja näin ja näin ja näin ja näin ja näin ja näin ja maali!”. Neljäs katsoo Kolmatta huolestuneesti ja kysyy: ”Katsotko sinä enää jalkapalloa vai teetkö vain mainoksia? Meillä on jo robotti. Se argentiinalainen jonka nimeä kukaan ei tunnu muistavan. Ei. Me tarvitsemme jotain räväkämpää”, hän pysähtyy pohtimaan, ”Minusta ongelma on pelin hitaudessa. Meidän tulisi pyrkiä eroon ajankulutuksesta. Jos meillä olisi vaikka… no, vaikka koulutettu krokotiili kentän laidalla. Joka päästettäisiin aina irti kun joku jää makaamaan? Tulisi varmaan kaveriin liikettä jos ei olisi oikeasti loukkaantunut”. ”Entä jos pelaaja on oikeasti loukkaantunut?”, kysyy hämmentynyt Ensimmäinen. Neljäs kohauttaa olkapäitään.”Ei. Ei, ei, ei. Sen tulee olla jotain viekkaampaa. Jotain hienovaraisempaa.”, pohtii Ensimmäinen. Valo syttyy Toisen silmiin: ”Minä näen sen! Minä tiedän vastauksen!”.

Ajattelen jalkapalloa elämän mikrokosmoksena. Juuri sen mekanismien erheellisyys antaa pelaajalle mahdollisuuden käyttäytyä avoimesti juuri niin julmasti ja ahneesti kuin ihmiset käyttäytyvät. Se paljastaa meistä paljon. Kertoo kuinka paljon olemme valmiita huijaamaan saadaksemme haluamamme. Silti se on monitulkintaista. Jos käyttäydymme itsekkäästi maalitilanteessa, johtuuko se ahneudestamme vai itseluottamuksestamme? Filmatessamme pilkun ajattelemmeko ansainneemme sen kovalla työllämme? Päämäärien voittavan keinot? Arvostan Klosen elettä, mutta minun on mahdotonta vaatia kaikkien toimivan samalla tavalla. En tiedä edes miten itse toimisin.

Kuluneen viikon aikana suomalaisessa jalkapallossa sattui kaksi räikeää tuomarivirhettä. Ne jäivät vaivaamaan minua koska ratkaisut eivät tuntuneet reiluilta. KuPS ja Haka joutuivat kärsimään kohtuuttoman paljon. Mutta jalkapallo, kuten elämä muutenkaan, ei ole reilua. Olemme jatkuvasti muiden ihmisten varassa. En tietenkään tarkoita että hyväksyisin näin valtavan virheen erotuomarilta, mutta ymmärrän sen. Minusta ihmisten, pelaajien ja tuomareiden, erehtyväisyys on osa jalkapalloa.

”Malja uudelle, uljaalle jalkapallolle!”, huutaa Ensimmäinen.

”FI-FA!”, huone vastaa.

”Huomenna kylvämme ensimmäisen siemenen. Ei ehkä ensi viikolla eikä ensi kuussa, mutta pian… pian… koko maailma pelaa…”

Salama hukuttaa miehet hurjaan ulvontaansa.

”… kahdella pallolla.”

Kategoria(t): Jalkapallo | 4 kommenttia

Fundamentalisti

Yhdistelmä välinpitämättömyyttäni ja hajamielisyyttäni on johtanut minut opiskeluvuosinani varsin usein tilanteeseen, jossa saavun kokeeseen tai tenttiin ilman sen tekemisessä tarvittavia välineitä. Koska häveliäisyyteni ei salli minun lainata koulutovereiltani kuin kaikkein tärkeimmät, joudun usein aloittamaan kokeeni vetämällä vapaalla kädellä koepaperin reunalle suoran viivan marginaaliksi. Useimmiten viivani ajautuvat raiteiltaan jo ensimmäisten kahden ruudun jälkeen, poukkoilevat edestakaisin ympäri paperia ja lopulta, yritettyäni epätoivoisesti korjata sen liikerataa, joudun kumittamaan koko sutaisun ja aloittamaan alusta. Mutta aina välillä, aina silloin tällöin, onnistun piirtämään täydellisen suoran, majesteettisesti arkin halkaisevan, viivan. Sanat eivät riitä kuvailemaan kuinka tyydyttäviä ne hetket ovat.

Sellainen hetki oli myös AS Roman voittomaali pari viikonloppua takaperin Stadio Giuseppe Meazzalla. Pallo kulki pelaajan jalasta toiseen täydellisen suorassa viivassa viiltäen Interin puolustuksen kahtia kuin Zatoichin miekka pahaa-aavistamattoman roiston. Tappoisku tämäkin oli. Pablo Osvaldon saattaessa pallon salamannopean hyökkäyksen päätteeksi yli vastaan tulleen Luca Castellazzin, Roma otti tukevan kiinnityksen kauden avausvoittoonsa. Toivo virisi jälleen. Ehkä kaikki loksahtaisi paikalleen ja edessä olisi yksi seuran upeimmista kausista, värikkäiden maalijuhlien sävyttämä suurmenestys? Sellaisia Zdenek Zemanin joukkueet ovat. Ne ottavat paljon, mutta ne antavat paljon.

Zeman nousi kulttimaineeseen 90-luvun puolivälissä johdattaessaan kääpiöseura Foggian kahdessa kaudessa Serie C:stä pääsarjaan taistelemaan europaikoista. Sen jälkeen hän teki lyhyen mutta unohtumattoman visiitin pääkaupunkiin ensin Lazion, sitten Roman peräsimessä. Sittemmin Zeman on aika ajoin ponnahtanut esiin historian hämäristä, valmentaen pikkuseuroja sydäntäsärkevän niukkoihin tappioihin suurempiaan vastaan. Viime kausi oli käännekohta. Zemanin valmentama Pescaran valloitti Serie B:n iskien huikeat 90 maalia 42 pelissä. Se riitti vakuuttamaan Roman seurajohdon. Zeman sai uuden tilaisuuden suurseuran peräsimessä. Faneja hänen ei juurikaan tarvinnut kosiskella puolelleen. Roomassa, ja lähes kaikkialla muuallakin Italiassa, Zeman on rakastettu hahmo. Milanolaiset jopa toivottivat hänet tervetulleeksi banderollilla: ”Kunniaa Zemanille, puhtaan jalkapallon ikonille”. Teksti viittaa hänen pitkäaikaiseen taisteluunsa italialaisen jalkapallon korruptiota vastaan, mutta on Zemanissa muutakin puhdasoppista. Oikeastaan hän on fundamentalisti.

Häijyt pienet silmät tuijottavat läpi ketjupolttajan ilmaan puhaltamien savukiehkuroiden. Jokainen ilme ja ele halveksuu kaikkea ympärillä tapahtuvaa. Zdenek Zemanin tuijotus on pelottava. Se on pelottava samalla tavalla kuin Christopher Hitchensin tuijotus on pelottava. Näin tuijottavat miehet jotka tietävät olevansa muita älykkäämpiä. He katsovat suoraan ihmisen läpi, kuin tätä ei olisi olemassakaan. He kuuntelevat, mutta eivät oikeasti kuuntele. Zemania ei juurikaan kiinnosta nykyaikainen jalkapallo. Se tylsistyttää häntä. Hänen mielestään se tuskin edes on jalkapalloa. Jalkapalloa on se mitä hänen joukkueensa harjoittaa, muut vain potkivat ammatikseen. En hämmästyisi jos Zeman ilmoittaisi ettei ole koskaan nähnyt Leo Messin pelaavan. Ei sillä ole merkitystä. Ei Messillä ole annettavaa Zemanille. Zemanilaisessa jalkapallossa jokaisen syötön kuuluu viedä eteenpäin. Jokaisella syötöllä, jokaisella liikkeellä tulee olla merkitys. Pallon pitäminen omilla antaa vain vastustajalle mahdollisuuden ryhmittäytyä puolustamaan.

Raivokas koko kentän prässi, uhkarohkea pelaajien nostaminen hyökkäysten tueksi ja käsittämätön määrä tehtyjä ja päästettyjä maaleja. Zemanlandia, jalkapallon viimeinen huvipuisto. Niin kannattajat näkevät tshekkiläisen joukkueet. Todellisuudessa ne muistuttavat ehkä enemmän Sodomaa ja Gomorraa vähän ennen tulta ja tulikiveä. Paheiden pesä, jalkapalloa hedonisteille joiden mielestä ei ole järkeä katsoa jos se ei ole viihdyttävää. Kaunista, katoavaista jalkapalloa. Mikä voisi olla parempaa?

Nyt Zemanilla on taas palikoita joilla työskennellä. Tämän kauden Roma on juuri sellainen ryhmä joka hänelle sopii; nuoria pelaajia valmiina antamaan henkensä valmentajansa puolesta. Perinteitään kunnioittaen tshekki on asettanut joukkueensa 4-3-3 muodostelmaan. Hyökkäyspelin avain on vasen laita. Sieltä uuden pelipaikan henkiin herättämä Francesco Totti leikkaa keskustaan aina mahdollisuuden saadessaan, antaen höyryjunan lailla edestakaisin puskevan Federico Balzarettin täyttää laidalle jäävän aukon. Itseasiassa juna on huono vertaus, sillä vastoin kaikkia modernin laitapuolustajan lainalaisuuksia Balzaretti poistuu jatkuvasti kiskoiltaan etsimään tilaa rangaistusalueen edustalta ja osallistumaan prässiin. Kärjessä hönöttää pelikenttien Johnny Depp, Pablo Osvaldo, jonka uskonto mitä ilmeisimmin kieltää häntä viimeistelemästä maaleja jotka eivät mahdu viikon Eurogoalsiin. Oikealla viilettää River Platen kriisiajan alelaarista löytynyt Eric Lamela ja pelintekijänä keskikentän pohjalla häärii Lyonista löydetty bosnialainen Miralem Pjanic. Zemanin paletin täydentävät joukko lupaavia omia kasvatteja ja aivan liian eteläamerikkalainen puolustus.

Pimeissä, tyhjissä ja hylätyissä huvipuistoissa on jotain perusteellisen pelottavaa. Ehkä pelkoni voidaan johtaa jostain kauhuelokuvakliseestä tai Killing Jokesta jossa Jokeri kiduttaa komissario Gordonia keskellä rapistuneita laitteita, mutta luulen että kyse on kontrastista. Ne ovat pelottavia koska ne ovat paikkoja joissa pitäisi olla hauskaa. Roma johti sunnuntaina Bolognaa kotonaan 70 minuutin ylivoimaisen esityksen jälkeen 2-0. Toinen perättäinen voitto oli jo lähes takataskussa. Sitten valot sammuivat Zemanlandiassa. Puisto sulkeutui ja pimeys otti vallan. Gilardino ja Diamanti toivat ensin Bolognan tasoihin, sitten maalivahti Stekelenburgin ja puolustaja Nicolas Burdisson sekoillessa kehäkettu Gilardino kävi vielä tuikkaamassa loppulukemiksi 2-3. Naiiveja virheitä kaikki kolme. Tällaisia Zdenek Zemanin joukkueet ovat. Ne antavat paljon, mutta ne ottavat paljon.

Useimmiten piirtäessäni viivan paperille vapaalla kädellä se ei ole suora. Joskus se lähtee aivan minne sattuu, välillä se tuhoaa koko paperin. Minä piirrän viivan vapaalla kädellä koska olen laiska ja tyhmä. Fundamentalisti tekee niin koska hänestä se on ainoa oikea tapa. Hän tietää kuinka paljon tyydyttävämpää on piirtää täydellinen viiva näin.

Kategoria(t): Jalkapallo | 5 kommenttia

Kotilo ja pappi

Un artiste n’est un artiste que grâce à son sens exquis du beau, — sens qui lui procure des jouissances enivrantes, mais qui en même temps implique, enferme un sens également exquis de toute difformité et de toute disproportion

Germaine Dulacille kävi kuten älykkäille naisille usein käy historiaa kirjoitettaessa. Hänen nimensä pyyhkäistiin kätevästi kaanonista ja kaikki hänen saavutustensa hedelmät jaettiin ei ainoastaan miesten, vaan suurmiesten kesken. Elokuvahistorian revisionismissa on kuitenkin ongelma. Joskus väärä kela selviää. En varmastikaan ole millään tasolla pätevä arvioimaan surrealismin suuria teoksia, mutta katsoessani nyt Luis Buñuelin ja Salvador Dalín Andalusialaista koiraa näen kaksi pikkupoikaa jotka ovat keksineet kärventää muurahaisia suurennuslasilla. Kun taas katson Dulacin Le Coquille et le Clergymania, näen taiteellisen vision tuotuna henkiin.

Elokuva alkaa kenraalin viedessä papiksi paljastuvalta alkemistilta tämän miehisyyden. Hitaasti ympäriinsä tepasteleva kenraali ilmestyy milloin mihinkin huoneen nurkkaan heiluttelemaan kimaltelevaa, fallosmaista miekkaansa ja pelästyttää papin perinpohjaisesti. Ja se minulle ainakin tulee ranskalaisista mieleen. Siis jonkinlainen surrealismi. Taipumus olla, ainakin omasta mielestään, askeleen muita edellä silloinkin kun he ovat kaksi jäljessä. Jos ranskalaisella on heikkous, kääntää hän sen silmänräpäyksessä hyveeksi. Hän tekee rappiosta kaunista ja sylkee pyhimysten päälle. Täydellisyys ei ole tavoiteltavaa, koska se tarkoittaa ettei ole enää mihin edetä.  Tärkeää on vain ikuinen kauneuden tavoittelu, ikuinen edistys.

Kaunis nainen on ripittäytymässä kenraalille. Pappi sekoaa tästä täydellisesti ja käy kiinni kenraaliin, jonka naama rupeaa halkeilemaan ja lopulta hajoaa kahdeksi kappaleeksi. Mutta miten tämä kaikki suhteutuu ranskalaiseen jalkapalloon? Niissä rasittavissa vanhoissa, enemmän ja vähemmän tosissa, kliseissä saksalaiset ovat tehokkaita ja pelaavat tehokkaasti, italialaiset ovat ovelia ja pelaavat ovelasti ja brasilialaiset ovat iloisia ja pelaavat iloisesti. Mutta miten ranskalaiset pelaavat? Eivät ainakaan surrealistisesti. Ranskalaisessa jalkapallossa ei ole mitään omituista eikä erikoista. Siinä ei ole mitään yllättävää eikä jännittävää. Se on pikemmin ennalta-arvattavaa. Muualta tuotuja tapoja pelata ja muualta tuotuja pelaajatyyppejä. Ranskalainen jalkapallo on kuin kangas, jolle joku on sekoittanut parhaita löytämiään värejä ja olettanut luovansa siten täydellisen taideteoksen. Ja itseasiassa luulikin hetken luoneensa.

Nyt pappi näkee naisen suutelevan kenraalia. Kuva saa papin matkaamaan mielessään purjeveneellä laguuniin, jossa nousevat höyryt saavat hänet hallusinoimaan. Hän näkee kunnollisia naisia. Ei ranskalainen peli aina sellaista ollut. 50-luvulla hiilikaivostyöläisen poika Raymond Kopa tanssi läpi puolustusten ja antoi Just Fontainen viimeistellä. 80-luvulla Ranskalla oli säkenöivän upea keskikenttä, carré magiqueksi eli taikaneliöksi kutsuttu. Lilliputtimaiset Alain Giresse, Jean Tigana, Luis Fernandez ja Michel Platini syöttelivät vastustajansa tainnoksiin. Paras joukkueensa sillä kuitenkin oli vuosituhannen taitteessa. Ensimmäisenä maana peräkkäiset MM- ja EM-kisat voittanut ryhmä oli nopeampi ja vahvempi kuin yksikään vastustajistaan. Puhuttiin seuraavien vuosikymmenten ranskalaisesta dynastiasta. Sen pelaajatuotanto oli aivan omaa luokkaansa. Ranskasta tuli kuin sarjatuotantona fyysisiltä ominaisuuksiltaan täysin ylivertaisia jalkapalloilijoita. Isoja, nopeita ja voimakkaita. Kymmenen vuotta myöhemmin se oli FIFA rankingissa sijalla 27, alempana kuin koskaan aiemmin. Jokin meni pieleen. Jokin unohtui.

Ja pappi pudottaa kristallipallon ja hän näkee… mitä hän näkee? Hän näkee maan. Hän näkee taivaan. Nainen on taas ripillä. Nyt kuuntelemassa onkin pappi. Hän himoitsee tätä naista. Nyt hän repii naisen vaatteet! Sillä joukkueella oli Henry. Sillä joukkueella oli Djorkaeff. Mutta ennenkaikkea sillä joukkueella oli Zinedine Zidane. Zidanessa sillä oli jotain mitä muilla ei ollut. Pelaaja joka osasi taikoa. Jalkapallo etenee nopeasti. Pian fyysisesti vahvat pelaajat eivät enää olleetkaan muodissa. Tilalle tuli vikkelyys ja syöttötaito. Ranska jäi askeleen taakse. Trendeillä ei kuitenkaan sinänsä ole merkitystä. Kaikki pelitavat muuttuvat ennenpitkää ennalta-arvattavaksi ja niihin kaikkiin keksitään lääke. Jalkapallossa surrealismia eivät edusta pelitavat vaan yksilöt. Sellaiset pelaajat, joiden seuraavaa liikettä emme pysty ennustamaan. Zidane ei ollut erityisen nopea eikä erityisen vahva. Luomalla muotin johon haluamme pelaajiemme astuvan menetämme surrealistit.

Nyt pappi näkee naisen jo kaikkialla. Himo polttaa häntä. Nainen pakenee maantietä pitkin papin juostessa perässä kädet heiluen ja rinnat silmissään vilkkuen. Viimein he tulevat sisään. Pappi astuu huoneeseen. Siellä on kristallipallo. Hän näkee siinä naisen. British Board of Film Censors antoi kuuluisan tulkinnan, jonka mukaan Le Coquille et le Clergyman on: ”Ilmeisen tarkoitukseton, mutta jos tällä on tarkoituksensa, se on epäilemättä pahennusta herättävä”. Elokuva hämmensi heitä. Se oli liian omituinen ja liian arvaamaton. Dulac voitti. Sensorit arvasivat jopa sitä tulkitsematta sen osuvan heidän kipupisteisiinsä. Raivostuneet surrealistit mellakoivat elokuvan ensi-illasta ja syyttivät Dulacia visioidensa pilaamisesta. Äänielokuva tuhosi hänen uransa lopullisesti ja Germaine kuoli muutamaa vuotta myöhemmin unohdettuna.

Me tiedämme täsmälleen minkälainen joukkue Suomea vastaan tänään asettuu. Parempi kuin Suomi ainakin. Taitavampi. Nopeampi. Vahvempi. Mutta toisaalta ennalta-arvattava. Se yrittää, ja jos se ei onnistu, se yrittää uudestaan samalla tavalla. Siksi se on mahdollista turhauttaa. Siksi se on mahdollista kaataa. Se on paha jota ymmärrämme. Sellainen on helpompi voittaa kuin jokin jota ei ymmärrä.

Kategoria(t): Jalkapallo | 3 kommenttia

Vihreän saaren salaisuus

Oletko koskaan käynyt Kruunuvuoren huviloilla? Et? Hyvä. Älä käykään. Ne ovat salaisuus, yksi Helsingin huonoiten varjelluista. Laajasalon öljysataman pohjoispuolella kohoavat (ja nyt jo vähemmän kohoavat) huvilat toimivat 50-luvulla Suomen Kommunistisen Puolueen virkistystiloina. Ilmassa väreilevän, veljellisen proletaarisen ja ehdottoman fasisminvastaisen, hengen sisäänsä imeminen ei kuitenkaan ole ainoa syy tehdä pitkä retki kaupungin syrjäisimpään kolkkaan. Kruunuvuoren huviloista tekee kiehtovia niiden rapistuneisuus.

Huviloiden käyttö lopetettiin 60-luvulla. Alueen Neuvostoliitolta ostanut Aarne Aarnio halusi rakennuttaa paikalle valtavan lähiön, mutta kun rakennuslupaa ei irronnut antoi liikemies talojen vain mädäntyä. Ja niin ne mädäntyivät. Vuosikymmenten ajan. Entropiaa. Jos jonkin jättää koskemattomiksi, syntyy kaaos. Kaikki hajoaa käsiin. Kruunuvuoren kaaos on kaunista. Se on kaunista koska kontrasti on niin valtava. Ylväiden yläluokkaisten huviloiden toivoton taistelu luonnon ikuista anarkiaa vastaan. Taistelu, joka kulkee kohti vääjäämätöntä loppuaan talojen kyyristyessä lopullisesti kokoon ja Helsingin kaupungin soittaessa kelloa uuden 12 kierroksisen, uuden yrityksen tehdä alueesta asumiskelpoinen, alkamisen merkiksi. Mutta kätkeytyy Laajasaloon toinenkin salaisuus. Siellä pelaa jalkapallojoukkue.

Vuonna 1978 perustettu LPS on noussut Helsingin futispiireissä omituiseksi pieneksi kultti-ilmiöksi. Kauempaa katsottuna on ehkä vaikeaa ymmärtää miksi. Eivät keskellä eiyhtikäsmitään pelattavat ottelut ainakaan uteliaita ohikulkijoita peleihin houkuttele. Itseasiassa paikalle on melkeinpä turhaa edes yrittää ilman karttaa, GPS:ää tai jonkinlaista sisäpiirin tietoa sijainnista. Jotkut karnivorit paikalle houkuttelee ilmeisen herkullisesta makkaratarjonnasta vastaava tukkuliike Wotkins, mutta meidän kasvissyöntiä harrastavien pyhiinvaelluksia sekään ei kykene selittämään. Vastaus on syvemmällä vihreän saaren uumenissa. Se on itse pelissä.

Vieraillessani viimeksi Laajasalossa oli kesä vielä kuumimmillaan. LPS oli aloittanut kautensa hienosti, kääntäen tiukkoja taisteluita viime hetkillä voitoikseen ja nousten sarjataulukossa aina kolmanneksi. Vierasjoukkue Atlantis sen sijaan yritti pyristellä pois putoamisvyöhykkeestä, jonne sekava alkukausi oli sen jättänyt. EM-kisat olivat juuri saavuttaneet aallonharjansa Pirlon paloitellessa Saksan puolustuksen kuin Nikkei-veitsi sitkeän lihanpalan, sulavasti ja tarkkuudella. Laajasaloon saapuessa vaikutti siltä ettei televisiosignaali ollut kantanut valtakunnan tähän nurkkaukseen. LPS moukaroi Atlantista mureaksi lihanuijalla. Ilma oli sakeana pitkistä, korkeista syötöistä puolustuslinjan edustalle. Ne viipyilivät taivaalla kuin nuotit Augustus Pablon dubissa, kaikuivat ikuisuuden ja rysähtivät sitten sekavana kosketusten ryppäänä takaisin kenttään. Tätä olin tullut katsomaan. Raskasta liikkumista ja laiskaa ajatustyötä, raivokasta taistelua ja rentoa tunnelmaa.

Jalkapallon kauneus on kymmenissä, sadoissa, miljoonissa eri tavoissa pelata sitä. On houkuttelevaa yrittää pelata kuin Barcelona, mutta pienimmätkin erot pelaajien taidoissa ja tottumuksissa muovaavat jokaisesta joukkueesta täysin omanlaisensa. Swansea ehkä matkii pelissään Barcelonaa, mutta sen pelaama futis on esteettisesti huomattavasti kulmikkaampaa koska sen pelaajat eivät ole yhtä taitavia ja taktisesti paljon riippuvaisempaa kärjessä seisovasta kiintopisteestä koska pelin paino on useammin sen päässä. Swanseata on hauskaa katsoa koska se on synteesi. Sen futiksessa on aineksia jotka eivät tunnu kuuluvan joukkoon ollenkaan. Swansean pelaaminen on karikatyyrimaista, kuin joku olisi maalannut brittijoukkueen pelaamassa tiki-takaa. Omalaatuista, ajoittain jopa hieman huvittavaa.

Siksi onkin pelottavaa jos jalkapallon monimuotoisuus on uhattuna. Barcelonalainen tapa pelata, pallon pitäminen uuvutukseen asti, leviää kaikkialle. Se aiheuttaa vastareaktion. Pallon pitäminen tuntuu epärehelliseltä, siltä ettei vastustajalle edes anneta mahdollisuutta. Kontaktia ei synny ja peli liikkuu enemmän ajatuksen kuin fyysisten ulottuvuuksien tasolla. Palloa ei oteta pois taklaamalla, vaan liikkumalla oikeaan paikkaan odottamaan vastustajan virhettä. Se on nautinnollista ja kaunista, mutta myös puuduttavaa. Joskus kaipaa vain isoja miehiä törmäilemässä toisiinsa kovaa. LPS edustaa individualismia jalkapallossa, laitapuolustaja Didier Emmanuelin päätöntä törmäilyä sekä Nuutisen ja Leukkusen ”kulttuurisesti omittuja” hiusmalleja. LPS edustaa isoja miehiä törmäilemässä toisiinsa. Kovaa.

Kesällä näkemäni ottelu oli käännekohta sekä LPS:n että Atlantiksen kaudessa. Pelin ratkaisi silloin yliajalla Lahdesta ja MyPasta tuttu Atlantiksen Mohamed Fofana, joka, vaikkei enää näytäkään Sisqolta, on edelleen siinä mielessä kuin Thong Song ettei sillä ole käyttöä kuin ehkä kahdesti vuodessa. LPS vajosi tappionsa jälkeen. Se hävisi ottelun toisensa jälkeen. Jokin muuttui. Joukkue menetti uskalluksensa. Se menetti kaiken joka teki siitä LPS:n. Pitkät pallot ja raivokas asenne vaihtuivat yritykseen pelata vastustaja pussiin.

Olin katsomassa viime viikolla kun Atlantis kaatoi LPS:n Bolliksella 2-1. Ottelun lopputulos oli sama kuin edellisen kohtaamisen. Pelillisesti LPS oli satoja kilometrejä perässä. Se pelasi häveliäästi, jopa anteeksipyytelevästi. Se yritti luoda tilanteita lyhytsyöttöpelillä. LPS ei tuntunut enää LPS:ltä. Se ei tuntunut pelottavalta, se ei tuntunut vihaiselta eikä se tuntunut rahvaalta. Se tuntui vain jalkapallojoukkueelta muiden joukossa. Kontrasti oli kadonnut. Ei ollut enää syytä olla kiinnostunut tästä joukkueesta. Se ei ollut enää kaunis. Se ei ollut enää erilainen.

LPS saa kuitenkin vielä mahdollisuuden. Sarjaa on vielä jäljellä. Se voi taistella luontoa vastaan. Se voi olla itsepäinen ja luottaa omaan tapaansa. Minusta se on kaikkein kauneinta. Minusta se on näkemisen arvoista. Vielä kun se on mahdollista.

Kategoria(t): Jalkapallo | Kommentoi

El Dorado

Pettureita. Iljettäviä, selkäänpuukottavia pettureita minne ikinä katseeni kääntyykin. He luulevat etten huomaa, mutta minä tiedän kaiken. Kuulen heidän kuiskauksensa, näen heidän vaivihkaiset katseensa. Pitävät minua vainoharhaisena hulluna. Omat mieheni. He eivät ymmärrä vastuuta jonka kannan. Yksikin harha-askel tässä jumalan hylkäämässä viidakossa voi tietää loppua. Yksikin niskuroija voi  johtaa anarkiaan. Sitä en voi sallia. En minä halunnut näitä miehiä johtaa, käskyni tulevat korkeammalta voimalta. Jos luvatun maan löytäminen vaatii kauhun kylvämistä miesteni joukkoon, olkoon nyrkkini puhtainta terästä. Tiedän sen olevan olemassa. Tunnen sen syvällä sielussani. El Dorado, kultainen kaupunki, jumalasi on palannut hakemaan pois sen mikä hänelle kuuluu!

Ahneudesta syyttäminen on olennainen osa eurooppalaisen jalkapallon kesäkautta. Seurat ovat ahneita, valmentajat ovat ahneita, agentit ovat ahneita ja pelaajat ovat ahneita. Maailman parhaat joukkueet hamstraavat pelaajia joita eivät edes tarvitse, ihan vaan ettei kilpailijoille jäisi ketään. Valmentajille ei riitä mikään, aina tuntuu olevan tarvetta vahvistaa joukkuetta vielä vähän lisää. Agentit pidättelevät pelaajien unelmasiirtoja saadakseen kiristettyä vielä pikkuisen suuremman allekirjoitusbonuksen. Pelaajat ovat kaikista pahimpia. Pelkkiä palkkasotureita kaikki tyynni. Siirtyvät mihin tahansa, jopa pahimpaan kilpailijaan tai jalkapallon kehitysmaahan kuten Kiinaan ja Qatariin, vain tienatakseen vielä pikkuisen järjettömämpiä summia pallon potkimisesta.

Tänä vuonna tilanne kiristyi entisestään. Valtava diaspora vei lauman pelaajia ympäri maailmaa etsimään rikkauksia. Van Persie jätti Arsenalin, Jordi Alba Valencian, Llorente ja Martinez jättävät Athletic Bilbaon ja Modric todennäköisesti Tottenhamin. Viime vuosien skandaalit ovat vieneet kaiken arvostuksen huippujalkapalloilijoilta. Pettävät vaimojaan toisten pelaajien vaimojen ja prostituoitujen kanssa, sekoilevat kännissä ja käyttäytyvät kaikin tavoin kuin pilallehemmotellut pikku kakarat. Hyi olkoon. Sitten tulivat olympialaiset ja loivat kontrastin. Kisakylässä oli kuulemma upea tunnelma ja kaikki atleetit osoittivat ihailtavaa urheiluhenkeä. Koko Lontoo oli kuin hurmiossa. Mikseivät jalkapalloilijat käyttäydy näin esimerkillisesti?

Jyskytys päässäni alkaa vihdoin helpottamaan. Kauankohan olen maannut tässä? Kyse ei ole tunneista, vaan päivistä. En näe ympärilläni yhtäkään ystävällistä kasvoa. Kaunis, nuori nainen tuo eteeni teetä. En saa sanaa suustani. En jaksa edes avata suutani. Voimani ovat poissa, en todennäköisesti ole syönyt päiviin. Hyvä jumala, mitä minä olen tehnyt itselleni? En voi palata Englantiin tälläisenä. Ympärilläni makaavat kiinalaiset pelottavat minua. He tuijottavat eteensä reagoimatta mihinkään ympärillään tapahtuvaan. Näytänköhän itsekin tuolta? En minä koskaan edes unelmoinut rupeavani käyttämään. Tarkoitus oli vain myydä vähän oopiumia, tienata itselleni vähän parempi elämä kotona. Poltan vielä vähän. Se antaa minulle voimaa poistua tästä kuoleman pesästä.

Minusta kannattajat ovat ahneita. Heille ei riitä että nuket tanssivat, niiden tulee tanssia juuri kuten kannattajat haluavat. He nostavat pelaajat suuriksi sankareiksi, vain repiäkseen heidät palasiksi kun he epäonnistuvat jollakin elämän osa-alueella. He kannattavat maailman varakkaimpia seuroja, mutta syyttävät pelaajia menestyksen ja rahan perässä juoksemisesta. He vaativat seurojaan tekemään lisää hankintoja ja syyttävät samalla toisia liiasta kuluttamisesta. Suurimmalla osalla näistä ihmisistä ei ole aavistustakaan mitä pyytävät vaatiessaan pelaajia tinkimään palkastaan ja voittamistaan asioista ollakseen lojaali. Eivät kannattajat tee mitään pyyteetöntä seuransa vuoksi. Eivät he tingi mistään. Minkä ihmeen takia joku seuraisi Englannin Valioliigaa ja Mestarien Liigaa jos rahan valta jalkapallossa ärsyttää? Suomen Kakkosessa joukkueet eivät juurikaan osta pelaajia toisiltaan. Ne eivät voi. Jos pelin taso ei ole jonkun mielestä tarpeeksi korkea, on tämä oiva mahdollisuus osoittaa että on itse valmis tinkimään jostakin edustaakseen omia arvojaan.

Kumia ei ollut tarpeeksi. Itseasiassa tavoitetta ei ollut saavutettu edes puoliksi. Kumipuita ei kuulemma ollut enää tarpeeksi, mutta emme me voineet siitä välittää. Katsoin edessäni seisovaa ryhmää. Pikimustia miehiä. Rättiväsyneitä ja kauttaaltaan ruhjeilla. Olimme yrittäneet opettaa niitä käyttämään vaatteita, mutta monet eivät vieläkään meinanneet suostua. Kenraali Kurtz oli kadonnut näkyvistä, mutta tiesin kyllä missä hän oli. Tällä hetkellä hän hypisteli huoneessaan chicottea, virtahevon nahkasta tehtyä ruoskaa. 20 iskua oli maksimirangaistus, mutta eivät nämä orjat sitä tienneet. Sattuessaan julmalle tuulelle Kurtz jakaisi iskuja vielä neekerin maatessa kuolleena maassa. Tätä osaa työstäni vihasin eniten.

Minä pidän kansainvälisestä jalkapallosta koska se on ahnetta. Pelaajat eivät ole minulle sankareita. He ovat ihmisiä. Ahneita, tyhmiä, rasistisia, hauskoja, älykkäitä, arvaamattomia, vittumaisia ihmisiä. Se tekee heidän edesottamuksistaan mielenkiintoisia. Muutaman viikon ajan on helppoa rakastaa olympiakylässä koko ihmiskuntaa. Todellisuus on vähän erilaista. Nyt olympialaisten urheilijat ovat kansan sankareita, mutta heillä ei olekaan tilaisuutta myydä sieluaan käsittämättömistä summista. Heidän roskiksiaan ei tongita, eikä heitä seuraa paparazzi ympäri vuorokauden.

Ihmiset ovat lähteneet tuntemattomiin, käsittämättömän vaarallisiin paikkoihin tekemään kammottavia asioita saadakseen mahdollisuuden elää pikkuisen paremmin. Minusta se on aika luonnollista. Tavoittelemme lisää, koska uskomme sen tekevän meistä onnellisempia. Etsimme kaikki El Doradoa. Silloin emme usein ymmärrä mikä on oikein ja mikä väärin. Jalkapalloseuran vaihtaminen toiseen ei ole pahimmasta päästä.

Kategoria(t): Jalkapallo | 3 kommenttia