Mies joka hymyili

Tölkki sihahtaa auki ja Antti Muurinen nostaa sen huulilleen. Suomen mestari. Taas. Poskelleni vierähtää yksinäinen kyynel. Onko se nyt ohi? Oliko tämä viimeinen kerta? Ja miksi se tuntuu niin uskomattoman haikealta? Kun Muurinen vuonna 2005 sai potkut maajoukkueen päävalmentajan paikalta, muistan olleeni onneni kukkuloilla. Uskoin rehellisesti sen olevan pelillisesti (ja uskon edelleen sen olleen) oikea ratkaisu, mutta se ei ollut syy onneeni. Olin vahingoniloinen. Me olimme olleet oikeassa. Kyynisyys oli voittanut. Suomen olisi kuulunut pelata pragmaattisempaa jalkapalloa, vetäytyä puolustamaan vaikeissa vierasotteluissa. Muurinen oli ollut liian kiltti ja liian naiivi. Nyt viikset ja mies niiden takana katoaisivat elämästäni lopullisesti, vaipuisivat unohduksiin kuin keskinkertainen indiebändi toisen levynsä jälkeen. Mutta toisin kuin Maximo Park ja The Drums, Muurinen ei vain suostunut menemään pois. Nyt pyyhin kyyneltä poskeltani ja mietin mitä helvettiä tapahtui. Mistä lähtien tuo omituinen pieni mies on merkinnyt minulle näin paljon?

Valmentajan uraa on vaikeaa niputtaa muutamaan avainotteluun tai suureen hetkeen. Näppärät muutokset taktiikassa eivät ole pysäyttäviä kokemuksia samalla tavalla kuin kaunis potku tai upea torjunta. Työ on pitkäjänteisempää ja kokonaisvaltaisempaa. Se luo kontekstin noille suurille hetkille. Jalkapallo-ottelu on aina kahden valmentajan yritys kertoa mitä jalkapallon tulisi heidän näkemyksensä mukaan olla ja pelaajat vain yrittävät viedä tarinaa haluttuun suuntaan. Yksi ottelu ei kerro välttämättä mitään valmentajan urasta. Häntä tulee ymmärtää laajemmin. Hyökkääkö hän pelottomasti riippumatta vastustajasta, vai pelaako varman päälle helpoimmassakin ottelussa? Luottaako hän luomansa pelitavan suuruuteen hamaan loppuun saakka, vai onko valmis oppimaan uutta ja kehittymään? Tekeekö hän mitä tahansa voittaakseen vai uskooko jalkapallossa olevan tärkeämpiäkin arvoja? Antti Muurisesta ei tee mielenkiintoista hahmoa se miten hän peluutti joukkuettaan yhdessä ottelussa. Hänen tarinansa on kertomus omistautumisesta tietyille arvoille jalkapallossa. Ehkä elämässäkin.

Muurisen päävalmentajakausi maajoukkueessa osuu täsmälleen samoille vuosille kuin minun rakastumiseni suomalaiseen jalkapalloon. Kai se kulkee jossain määrin samoja polkuja kuin ensirakkaus yleensäkin. Ihastumisen korventava kipu, kun kaikki näyttää upealta vaikka mitään oikeata tulosta ei vielä synnykään. Se hetki kun kaikki loksahtaa paikalleen ja tuntuu kuin jalkasi eivät koskettaisi maata ollenkaan kreikkojen, belgioiden ja portugalien kyetessä vain katsomaan kateellisina vierestä. Hyvien hetkien väheneminen arjen astuessa kuvaan. Kyynistyminen, kun todellisuus ei vastaakaan haavekuvia. Riitaisa, sotkuisa ero kun suhdetta on tekohengitetty liian pitkään. Vaikka hänen suurimmat hetkensä valmentaja olivat sitä ennen ja sen jälkeen, tulen aina näkemään Antti Muurisen noiden viiden vuoden kautta.

Ensirakkaus on usein repivä kokemus. Kaikki näkevät sen eri tavalla. Joillekin ajalla on parantava vaikutus, joka auttaa ymmärtämään haavat tärkeinä opetuksina elämästä. Toiset nostavat nuo hetket jalustalle, glorifioivat niitä naurettavuuksiin asti. Sitten ovat ne jotka traumatisoituvat lopullisesti, eivät koskaan opi käsittelemään suruaan. Tähän viimeiseen ryhmään kuuluu ehdottomasti suomalainen jalkapalloyhteisö. On yleisesti hyväksytty näkemys, että Antti Muurinen otti parhaat vuotemme ja pilasi ne, että kultainen sukupolvemme tuhlattiin tähän mieheen. Ja miksi? Mitä me tuossa kielitaidottomassa tuulipukujen kahistajassa oikein näimme?

On korostettava, että tapa jolla Suomi pelasi jalkapalloa Muurisen valmennuskaudella oli ainutlaatuinen. Kaikki rakentui tietenkin Kuningas Litmasen vahvuuksien ympärille. Litti toimi kiintopisteenä kaikelle minkä Suomi teki. Hyökkäykset käynnistettiin hänen kauttaan ja ne rakennettiin hänen ympärilleen. Jarin uskomaton kyky löytää tyhjää tilaa kentältä mahdollisti pallon pelaamisen riskialttiisiin paikkoihin hyökkäyksissä. Tiukoissa tilanteissa, joissa riski pallonmenetykseen ja vastahyökkäykseen on suuri, pallo pystyttiin pitämään omilla Litmasen kaitsiessa syöttökolmioita. Kuningasta tasapainottamaan keskikentän pohjalle jäi kaksi hikistä ja rasvaista työläistä, jotka vahvan ammattiliiton puutteessa saivat jatkuvasti taistella avauspaikkansa puolesta. Ainakin Rami Rantanen, Simo Valakari ja Jarkko Wiss kävivät antamassa työnäytteen ennenkuin Riihilahti ja Tainio vakiinnuttivat paikkansa liukuhihnalla.

Tämän kolmion tuoma turva loi pohjan hyökkäyspelille. Katsellessa Suomen tekemiä maaleja noiden ensimmäisten vuosien aikana, on silmiinpistävää kuinka monipuolista Suomen hyökkääminen oli. Vastustajan ongelmana ei ollut ainoastaan Litmasen syöttöarsenaali, vaan kirjava joukko aseita puolustusten murtamiseen. Kärjessä Mikael Forssell oli loistava juostessaan linjan selustaan, mutta pystyi myös kääntymään salamannopeasti irti puolustajista saadessaan pallon jalkaansa selkä maalia kohden. Vasemmalla laidalla Joonas Kolkka puhkoi nopeudellaan vastustajan puolustuksia vastahyökkäyksissä ja pelasi matalia palloja maalin edustalle. Harva muistaa kuinka loistava Mika Nurmela saattoi ajoittain olla jakaessaan oikealta millintarkkoja keskityksiä, usein keskikentältä tilanteeseen oikea-aikaisesti juosseen Riihilahden päähän/polveen/rintaan/takapuoleen. Kaiken kruunasi Hyypiän ja Tihisen ylivoima erikoistilanteissa, ja vaihtopenkiltä erilaisia vaihtoehtoja tuoneet Kuqi ja Johansson. Suomea vastaan oli vaikeaa puolustaa, koska oli mahdotonta tietää mistä uhka tulee.

Toisaalta pelitavan ongelmat olivat ilmeisiä alusta asti. Pallon pitäminen vastustajan puoliskolla ja korkealle nostettu linja jättivät puolustuksen haavoittuvaiseksi vastahyökkäyksille, varsinkin kun topparipari Hyypiä/Tihisen vahvuuksiin eivät kuuluneet juoksukilpailut vastustajan kärkien kanssa. Muurisen maajoukkuetta vastaan tehdyt osumat syntyivät järjestäen vastahyökkäyksistä, jopa otteluissa jalkapallon suurvaltoja vastaan.

Toiseksi keskeiseksi ongelmaksi muodostui laitapuolustajien löytäminen. Vahvasti nousevat laiturit joutuivat usein jättämään heidät yksin puolustamaan laitaansa, jonka älykkäät vastustajat käyttivät häikäilemättä hyväkseen. Monet muistavat Petri Helinin poistumisen Olympiastadionilta puolen tunnin pelin jälkeen Emile Heskeyn jyrättyä tämän kuin Godzilla Tokion, mutta sinä iltana kirouksen riimut vasta aloittivat purkautumisensa. Erityisesti Muurisen ajan loppua kohden, nopeiden laitureiden tuhotessa kerta toisensa jälkeen Suomen puolustuksen, ongelma sai lähes myyttiset mittasuhteet. Välillä oltiin jo sitä mieltä, että Suomi olisi maailmanluokan joukkue jos sillä vain olisi mitat täyttävä vasen puolustaja. Todellisuudessa epäonnistumiset olivat suurilta osin seurausta pelitavasta joka ei antanut suojaa. Virheet olisivat aina todennäköisiä näin suuren paineen alla. Niiden väistämättä tullessa Muurinen reagoi vaihtamalla pelaajia. Pasasta heiteltiin laidasta toiseen, Janne Saarinen oli harvoin tarpeeksi hyvässä kunnossa pelatakseen ja lopulta Nurmela tiputettiin puolustuslinjaan Miika Koppisen ja Peter Kopteffin kokeilujen päätyttyä täydellisiin katastrofeihin.

Kun myrskypilvet sitten alkoivat kerääntymään, ne kerääntyivät nopeasti. Ensimmäisten karsintojen tappiot olivat olleet katkeria, mutta ne ymmärrettiin, olihan vastassa ollut suuria joukkueita. Toisista karsinnoista odotettiin tuloksia. Arvonta oli ollut kohtuullisen suotuisa ja harjoituspelit olivat menneet niin nappiin kuin ne vain suinkin saattoivat. Sitten alkoivat loukkaantumiset. Lasaretissa olivat vuorotellen Litmanen tai Forssell. Pelitapaan ei tehty muutoksia, vaan tähdet yritettiin korvata yksi yhteen. Muistan seisoneeni lähellä walesilaisia faneja Tapio Liinojan kajauttaessa ilmoille ensimmäistä kertaa koskaan ”Suomi menee Portugaliin”, kappaleen, jonka tuhannen levyn ensipainos todennäköisesti haudattiin johonkin Olympiastadionin perustuksiin kaksi tuntia myöhemmin Ryan Giggsin pujoteltua Ville Nylund ja Suomi täydelliseen solmuun. Kuukautta myöhemmin unelma oli ohi. Nauhoitettuna televisiosta tulleen Serbia & Montenegro -vierasottelun puoliajalla uutistenlukija päätti säästää katsojat turhalta kärsimykseltä ja ilmoittaa ottelun päättyneen 2-0 kotijoukkueelle. Tarinaa oli vaikea hyväksyä, niin ylivoimainen Suomi oli ensimmäisellä puoliajalla ollut, mutta pikkuhiljaa kävi ilmeiseksi ettei Suomi ollut onnistunut reagoimaan serbialaisten tauolla tekemiin muutoksiin ja oli vain todettava television erehtymättömyys. Noiden otteluiden jälkeen Suomi pelasi kuin se olisi juossut maratonin viimeisiä kilometrejä olympialaisissa tiedostaen jäävänsä neljänneksi. Ajoittaiset toivonpilkahdukset olivat vain pisara turhautuneisuuden meressä. Enimmäkseen joukkue odotti vain armolaukaustaan. Liberaalina valtiona Hollanti taipui lopulta avustamaan. Kannattajien protesti ennen ottelua ja 4-0 -selkäsauna kotikentällä olivat tarpeeksi. Muurinen sai lähteä.

Suomi hukkasi Muurisen valmennuskaudella johtonsa niin Saksaa, Englantia kuin Hollantia vastaan ja hävisi ottelut Kreikalle, Jugoslavialle sekä Walesille oltuaan pitkään dramaattisesti parempi joukkue. Jouduttuaan tappiolle se ei noussut voittoon kertaakaan, tasapeliinkin ainoastaan vierasottelussa Walesia vastaan. Otos on tietenkin varsin pieni ja on oltava realistisia; vastassa oli todella vahvoja joukkueita. Jotain Suomen silloinen tapa voittaa pienempänsä helposti ja hävitä suuremmilleen niukasti kuitenkin paljastaa Muurisen tavasta valmentaa.

Antti Muurinen arvostaa joitakin tapoja pelata jalkapalloa enemmän kuin toisia. Kun sanon Suomen pelanneen Muurisen päävalmentajakaudella tietyllä tavalla, todella tarkoitan Suomen pelanneen niin. Joka ikinen kerta. Viiden vuoden ajan. Suomi ryhmittyi kentälle samalla tavalla riippumatta vastustajasta, lohkon tilanteesta ja tähtien asennosta. On vaikea kuvitella taktiikan olleen myöskään suunniteltu pelaajamateriaalin vahvuudet mielessä. Muurisen väistyttyä Roy Hodgson onnistui virittämään Suomen puolustuksen koko Euro 2008 -karsintojen pitävimmäksi. Alhaalla makaava linja helpotti Hyypiän ja Tihisen työskentelyä, ja laitapuolustajien heikkoudet yksi vastaan yksi -tilanteissa onnistuttiin peittämään Markus Heikkisen ja laitureiden tippuessa jatkuvasti tukkimaan väyliä. Antin valinnoissa ei ollutkaan kyse niinkään pelaajien vahvuuksista kuin hänen omistaan. Siinä missä Hodgsonin bravuuri oli joukkuepuolustuksen organisointi, voidaan sanoa Muurisen suuruuden kumpuavan hänen kyvystään organisoida pallonhallintaan perustuva hyökkäyspeli, vastustajien sumppupuolustusten murtaminen. Siinä missä Hodgsonin takaama positiivinen vapaus antoi joukkueelle raamit joilla he voisivat saavuttaa tavoitteensa, Muurisen negatiivinen vapaus mahdollisti pelaajien irtautumisen kahleistaan toteuttamaan itseään täydellisesti.

Jonkun muun kohdalla lähestymistapaa olisi kutsuttu rohkeaksi tai itsepäiseksi, jalkapalloromanttiseksi tai kompromissittomaksi. Antti Muurista pidettiin vain hölmönä. Hupsuna setänä, jonka jalat eivät pysyneet maassa. Ulkonäöllämme ja ulosannillamme on suuri vaikutus siihen miten ajatuksemme nähdään. Jos Muurinen olisi kaksi metriä pitkä, jykeväleukainen ja ketjussa polttava mies, joka ei suostu vastaamaan toimittajien naurettaviin kysymyksiin ja jonka elämä jalkapallon ulkopuolella koostuu sarjasta intohimoisia suhteita nuoriin näyttelijättäriin, olisi hänen ajastaan maajoukkueen valmentajana saattanut piirtyä erilainen kuva. Suomalaiset urheilutoimittajat muistelisivat kaiholla väärinymmärretyn neron vuosia, aikaa jolloin Suomi saattoi pitää pilkkanaan maailman parhaita joukkueita. Päästetyt maalit olisivat olleet vain uhrauksia jalkapallon jumalille, vain pieni hinta maksettavaksi vielä yhdestä ylimaallisesta syöttösommitelmasta. Sellainen mies Antti Muurinen ei kuitenkaan ollut tai ole. Hänellä ei ole järin suurta tarvetta korostaa itseään. Ero jalkapallohistorian kuuluisiin valmentajiin on suuri. Ongelma on, että olemme tottuneet näkemään valmentajan miehenä joka puhkaisee pelaajan tärykalvot huudollaan jos tämä menettää pallon väärässä paikassa. Muuriseen on vaikeaa uskoa auktoriteettihahmona samasta syystä jonka vuoksi häntä on vaikea kuvitella mellakoimassa tai moshaamassa; sillä kannattaisiko häntä kuunnella ei ole juurikaan merkitystä. Suurin osa ihmisistä valitsisi joukkueensa valmentajaksi mieluummin Homer Simpsonin kuin Ned Flandersin.

Toisaalta juuri se tekee Muurisesta niin kestävän hahmon. Hän edustaa jotakin. Positiivisena pysymistä vaikeimpinakin aikoina. Rohkeutta yrittää aina uudestaan vastoinkäymisistä huolimatta. Antti Muurisen jalkapallo on leikkiä, ei sotaa. Vapautta, ei kuria. Mixu Paatelainen ei tule koskaan saavuttamaan samaa vaikka jatkaisi positiivisuuden mantransa hokemista loppuelämänsä ajan. Piti sanomasta tai ei, Muurisen merkitystä suomalaiselle jalkapallolle on turhaa kiistää. Hänen karikatyyrimaisen olemuksensa vastustaminen kutoi suomalaiset jalkapalloihmiset yhteen. Eteenpäinmenoa julistaneet paidat, laulut kukkaiskedoilla pomppimisesta ja sarjakuvat puutarhasaksien naksahteluista olivat iso askel omaleimaisen, suomalaisen jalkapallokulttuurin syntymisessä. Kotikutoinen huumori sopi täydellisesti kuvaan suomifutiksen arjesta melankolisena, jossain valtavirran ulkopuolella ajelehtivana omituisena pikku maailmana, ja Muurinen oli täydellinen hahmo seikkailemaan siitä kerrottavissa omituisissa tarinoissa. Kun vuosituhannen alun suomalaista jalkapalloa tulevaisuudessa ruoditaan, kolme nimeä nousee ylitse muiden: Litmanen, Hyypiä ja Muurinen.

Ja sen pituinen se, eikö vaan?

Antti Muurisen paluu HJK:hon ei tapahtunut suurten fanfaarien saattelemana. Aika FC Lahden valmentajana ei ollut mennyt odotetulla tavalla, ja sopimus HJK:n kanssa ei kirvoittanut suosionosoituksia faneilta taikka medialta. Yleinen käsitys oli, että Muurisen palkkaaminen oli vain ajankulutusta kunnes sopivampi vaihtoehto olisi valmiina astumaan tilalle. Pieni nostalgiatrippi todellisen kehityksen keskellä. Ja kentälle asteli 4-4-2. Ja toinen laituri leikkasi sisään, toinen sahasi laitaa edestakaisin. Ja toinen kärjistä putosi alemmas, toinen teki juoksuja linjan taakse. Ja voitot seurasivat toisiaan. Sellaista Antti Muurisen jalkapallo on. Ajatonta. Siinä voi tuoda vivahteita uudesta, mutta pohjimmiltaan se perustuu aina filosofiaan jossa pelaajille annetaan vapaus tehdä mitä he parhaiten osaavat. Parhaimmillaan se johtaa täydelliseen sekoitukseen persoonallisuuksia jotka paikkaavat toistensa heikkouksia. Pahimmillaan se on ideaköyhää ja kuritonta.

Tämä ei ole tarina siitä kuinka Antti Muurinen pelasti minut. Olen vieläkin varsin kyyninen ihminen, enkä pidä positiivisena pysymistä oikeana reaktiona kaikkiin ongelmiini. Kysymys ei ole siitä että ihannoisin jollain tavalla Antti Muurisen elämänasennetta, tai edes hänen tapaansa valmentaa. Minä arvostan sitä. Arvostan tapaa jolla Muurinen esiintyy omien ihanteidensa puolestapuhujana ja tuo niitä esiin joukkueidensa tavassa pelata. Arvostan hänen seisomistaan lujana hurjan kritiikin edessä. Viimeisinä vuosinaan maajoukkueen valmentajana Muurinen oli kuin surumielinen kapteeni, joka ei suostu jättämään uppoavaa laivaa ennenkuin hänet siihen ehdottomasti pakotetaan. Saatuaan sitten HJK:sta pelastusveneen alleen hän yritti mahduttaa siihenkin laivan orkesteri, vaikka kaikki ympärillä olivat varmoja ettei se kantaisi. Jalkapallossa ei minusta ole koskaan liikaa romantikkoja, varsinkaan sellaisia jotka voittavat lopussa.  Kukaan ei varmaan voi väittää ettei Muurinen voittanut.

Tölkki laskeutuu Antti Muurisen huulilta. Suomen mestari. Taas. Kyyneleeni ei johdu surusta, tilanne on vain haikea. Tämä on tarinan huipennus. Lunastuksen hetki. Antti Muurinen oli elämää suurempi hahmo ja hänellä oli kerrottavanaan suuri tarina. Jännittävä seikkailu, jossa oli nousunsa ja laskunsa, aallonharjansa ja synkät syvyytensä. Kun näen Antti Muurisen, minä muistan nuo hetket. Muistan Litmasen kikat kulmalipulla Englantia vastaan. Muistan Shefkin puskun Cechin syliin Teplicessä. Muistan Teemu Pukin maalin Gelsenkirchenissä. Mutta vielä tärkeämpää on että jokainen noista hetkistä muistuttaa minua Antti Muurisesta. Miehestä, joka hymyili.

Mainokset
Kategoria(t): Jalkapallo. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

12 vastausta artikkeliin: Mies joka hymyili

  1. Lari Vesander sanoo:

    ”Muurinen edustaa jotakin. Positiivisena pysymistä vaikeimpinakin aikoina. Rohkeutta yrittää aina uudestaan vastoinkäymisistä huolimatta. Antti Muurisen jalkapallo on leikkiä, ei sotaa. Vapautta, ei kuria.”

    Sitä ei voi tuon kauniimmin kiteyttää. Kiitos.

  2. Tomi sanoo:

    Kiitos.

  3. drake sanoo:

    Ja tölkkihän on tietysti Coca-Colaa. Hyvä kirjoitus.

  4. Janne sanoo:

    ”Kukaan ei varmaan voi väittää ettei Muurinen voittanut.” Viimekauden HJK:lla tuo oli minimisuoritus. Ja voittiko Muurinen iloisella hyökkävällä pelillä, Muurisen ihanteiden mukaisella? Sillä mistä hänet muistetaan maajoukkueesta? Väittäisin että viime vuosina Muurinenkin on ollut melko kyyninen ja lakannut hymyilemästä.

    • S-K sanoo:

      Muurinen ei lakannut hymyilemästä, hän vain aavisti tulevan kohtalonsa. Iloa löytyi vielä viimeisenäkin vuonna, raikkaus ja vekkulius olivat aina läsnä. Mutta Muurinen on vain ihminen. Totta kai häneen vaikutti vahvat huhut pestin loppumisesta, Boströmin palkkaamisesta, riemukkuuden vaihtumisesta kyynisyyteen, taiteen vaihtumisesta tehotuotantoon. Ei edes positiivisuuden ruumiillistuma voi olla täysin järkkymätön tuollaisten tapahtumien häämöttäessä taivaanrannassa. Muurinen tiesi viimeisenä kautenaan, että tunnelin päässä ei ollut valoa, vaan silkkaa synkkyyttä.

      Silti hän teki mitä osasi, teki mihin uskoi.

  5. Nimetön sanoo:

    Kylmänvärekamaa. Kiitos!

  6. Nimetön sanoo:

    Wow! Huikea kirjoitus vieläkin huikeammasta persoonasta.

  7. Nimetön sanoo:

    Kiitos. Hymyilen. Ehkä vähän jopa itken. Eikä mulla ole edes mitään sympatioita yhtäkään seurajoukkuetta kohtaan, jossa muurisana on vaikuttanut. Eikä maajoukkuekkaan ole mulle ikinä tuntunut niin omalta, kun niille Pohjoiskaarteen penkkejä jo vuosikymmeniä kuluttaneille. Silti. Loistava teksti.

  8. JTH sanoo:

    Loistavaa, taas kerran. Jotenkin viimeisestä HJK-kaudesta jäi hieman ’lame duck’ -fiilis. Mestaruus tuli rahalla Väyrysen ja Mattilan hankinnan avulla. Pajatso oli edellisenä syksynä tyhjennetty, ja sopimusta vain vuosi jäljellä. Oliko tilanne jo sama kuin maajoukkueessa aikanaan, de ja vu? Ainoastaan pääsy mestareiden liigan lohkoihin olisi taanut jatkon? Oliko 2012 kauden joukkue sellaiseksi rakennettu, että Eurooppaan mennään? Mies vain hymyilee – lopussa: JJK – HJK 2 – 6.

  9. kommenttiko sanoo:

    Lisää vaan tällaista rempseää kirjoittelua, jossa huumorin kukka kukkii kaiken asiallisuuden keskellä.

  10. Olli sanoo:

    Loistava teksti, kiitos! Erityisen huvittavana pidin sitä kohtaa jossa nostit esiin Mixun ”positiivisuuden”. Ei siitä miehestä kyllä vekkulia tehdä millään!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s