Trauma

You met me at a very strange time in my life.

Hengenpelastaja. Sillä nimellä Semih Şentürk esiteltiin tuona kesänä Euroopalle. Şentürk oli tullut tunnetuksi erityisesti vaihtopenkiltä kentälle tullessaan tekemistään viimeisten minuuttien osumista. Turkin liigan maalikuninkuuden Semih vei 17 maalilla, mutta se oli laiha lohtu Fenerbahçen kauden päätyttyä pettymykseen Galatasarayn viedessä maan mestaruuden ja huikean Mestarien liiga-seikkailun katkettua puolivälierissä Chelseaan. Semihin kausi ei kuitenkaan ollut ohi. Viime hetkellä hän raivasi tiensä Euroopan mestaruuskisoihin valmistautuvaan Turkin maajoukkueeseen. Niistä tulisi hänen suurin hetkensä jalkapalloilijana.

Kroatia on täysin käsittämätön valtio. Hieman yli neljän miljoonan asukkaan maan ei kuulu olla yksi maailman parhaista sekä koripallossa, käsipallossa että jalkapallossa. Se vain on. Jos osaisin kertoa miksi, olisin todennäköisesti vastuussa suomalaisen urheilun tulevaisuuden kehittämisestä. Kroatialaiset itse varmaan kertoisivat että kyse on ylpeydestä. Rakkaudesta kotimaata kohtaan. Minun on vaikea niellä tällainen kansallisluonteisiin pohjautuva ajatus, mutta on toisaalta vaikeaa väittää vastaan Darijo Srnan esittäessä että ”Messi ei ole sama pelaaja Argentiinan paidassa eikä Cristiano Ronaldo Portugalin, mutta kroatialaiset pelaavat aina jopa paremmin maajoukkueessa kuin seurajoukkueessaan”. Kroatia harvoin ainakaan alisuorittaa.

Minua Kroatia muistuttaa aina vuodesta 1998. Davor Suker, Robert Prosinecki, Zvonimir Boban ja kumppanit taistelivat kuin eläimet kaataen matkallaan pronssimitaleihin Gheorghe Hagin tähdittämän Romania ja Christian Wörnsin ulosajon uuvuttaman Saksan. Kannoin tuona kesänä ylpeästi halpaa kopiota Kroatian punavalkoruutuisesta pöytäliinapaidasta, selässä komeili numero 9 ja kisojen maalikuninkaan Davor Sukerin nimi. Nuo kisat ovat ehdottomasti kirkkain piste jalkapalloilevan Kroatian historiassa. Kymmenen vuotta myöhemmin se kuitenkin aloitti EM-kisat jopa kovemmalla joukkueella.

Karsinnoissa taakse olivat jääneet sekä Englanti että Venäjä. Topparipari Robert Kovač ja Josip Šimunić tunsivat toisensa kuin larppaaja Keski-Maan kartan ja heidän yläpuolellaan Robertin veli Niko raatoi luodakseen tilaa joukkueen luovalle osastolle, nuorille Luka Modrićille ja Niko Kranjčarille. Ainoan todellisen ongelman valmentaja (ja vuoden 98′ pronssimitalisti) Slaven Bilićille muodosti kärkivalinta. Karsinnoissa huikeat 10 maalia tehneen Eduardo da Silvan oli tarkoitus olla ilmeinen vastaus kysymykseen, mutta Birminghamin Martin Taylorin järjetön liukutaklaus ja yksi karmivimmista loukkaantumisista jonka olen joutunut todistamaan muuttivat nuo suunnitelmat. Tilalle nostettiin Ivica Olić, erittäin hyvä, mutta hyvin erilainen jalkapalloilija. Eduardon elegantin ja kliinisen viimeistelyn korvasi Olićin sohellus ja päätön ravaaminen.

Kroatia aloitti kisat hyvin voittaen toisen kisaisännän Itävallan 1-0. Peliesitys ei ollut häikäisevä, mutta toisaalta Itävalta ei missään vaiheessa tarjonnut kovin vakavasti otettavaa uhkaakaan. Myrskyvaroitus annettiin toisessa pelissä kun vastaan asettui yksi turnauksen ennakkosuosikeista, Saksa. Kroatia oli täysin ylivoimainen. Se piti Saksan poissa kentän vaarallisilta alueilta ja odotti rauhallisesti tilaisuuttaan. Saksan laitapuolustajat olivat turnauksen ensimmäisessä ottelussa pelanneet hyvin syvällä omalla alueellaan, joka aukaisi heidän eteensä valtavan määrän tilaa. Kroatian laidat lähettivät jatkuvasti kierteisiä keskityksiä kaukaa kohti Saksan maalia. Kummatkin sen osumat tulivat tällaisesta keskityksestä, Srnan ja Olićin toimiessa viimeistelijöinä. Saksa ei kyennyt luomaan mitään, sen vähäisetkin tilanteet tulivat kaukolaukauksista. Podolskin kavennusmaali oli ainoa todellinen maalipaikka jonka he pystyivät luomaan. Se jäi laihaksi lohduksi. Yhtäkkiä Kroatia oli yksi turnauksen suosikeista.

Tiedättekö ne elokuvat joissa jotain kauheaa kokenut protagonisti tajuaa tarinan lopussa kaiken tapahtuneen olleen harhaa, joka johtui tuosta hirvittävästä traumasta? Slaven Bilić on varmaan päänsä sisällä elänyt viimeiset neljä vuotta maailmassa jossa Kroatiasta tuli Euroopan mestari ja hänestä juhlittu kansallissankari. Jokin epämääräinen häntä kuitenkin vaivaa, jonkin hän muistaa silloin menneen pieleen. Puolivälierässä Turkin valmentaja Fatih Terim päästi Semih Şentürkin irti 76 minuutin kohdalla. Paha uni oli alkanut.

Viime vuosien tärkein hahmo kroatialaisessa jalkapallossa ei ole kroatialainen ollenkaan. Se ei ole loistava Luka Modrić eikä taistelijaluonne Ivica Olić. Se ei myöskään ole Ivan Klasnić, jonka uskomattoman tuhkimotarinan päätös tuosta ottelusta oli tulla. Klasnić oli vain vuosi sitten sairastunut munuaisen vajaatoimintaan. Kahden munuaissiirron jälkeen hän oli palannut pelikentille juuri parahiksi tullakseen valituksi kisajoukkueeseen. Puolivälierän jatkoaikaa oli jäljellä kaksi minuuttia, kun hän puski Modrićin keskityksen ohi maaliltaan ulos seikkailleen Rüştün. Juhlat olivat valmiit alkamaan. Ohjaajan näyttäessä vielä hidastuksia turkkilaismaalivahti potkaisi pitkän avauksen kohti Kroatian maalia. Pallo jäi pyörimään rangaistusalueen rajalle. Semih virittää vasurinsa ja laukoo. Pallo viistää yli Kroatian maalin, tuomari ottaa pillin suuhunsa ja viheltää. Kroatia jatkaa välieriin Saksaa vastaan!

Ei. Ei se niin mennyt. Slaven Bilićin häilyvä muistikuva alkaa asettumaan paikoilleen. Ehkä se veto meni vähän lähemmäs? Osuiko se ylärimaan? Kroatian jalkapallon tärkeimmäksi hahmoksi nousi tuona iltana hengenpelastaja Semih Şentürk. Kroatia ei nimittäin koskaan toipunut. Rangaistuspotkut olivat vain muodollisuus. Shokeeratun oloisilta kroaateilta onnistui ainoastaan Srna ja kisat olivat ohi. Vanhoille puolustuksen voimahahmoille ei löydetty korvaajia. Joukkue karsiutui vuoden 2010 MM-kisoista. Luka Modrić kieltäytyi puhumasta Turkki-pelistä haastatteluissa. Hämärä laskeutui.

Nyt Kroatia on taas kisoissa. Se ei ole pelannut erityisen hyvin, mutta se on edelleen elossa. Italiaa vastaan se oli onnekas. Kaksi saapasmaalaisten läpiajoa tuomittiin paitsioiksi ja Kroatia onnistui iskemään maalin oikeastaan ainoasta kunnollisesta tilanteestaan. Onnea se tarvitseekin. Tänään vastaan asettuu maailman paras joukkue. On aika herätä. Voittamalla kisat jatkuvat ja tuo traumaattinen hetki neljän vuoden takaa on enää muisto vain. Jos se tänään tippuu, painajainen jatkuu. Mutta joskushan onnen on käännyttävä? Joskus sen laukauksen on mentävä ohi.

Kategoria(t): Jalkapallo | Kommentoi

Ukrainan keuhkot

Se oli surullisimpia hetkiä jonka olen jalkapallon parissa viettänyt. Turnauksen avausottelun ensimmäinen puoliaika lähestyi loppuaan Sveitsin hakiessa vimmatusti johto-osumaa. Varsinkin joukkueen kapteeni Alexander Frei vaikutti nälkäiseltä. Hänen seurajoukkuekautensa Borussia Dortmundissa oli ollut pitkästä loukkantumisesta johtuen valtaisa pettymys, mutta se jäisi jalkapallohistoriaan pelkkänä alaviitteenä mikäli hän onnistuisi johdattamaan maansa glooriaan kotikisoissaan. Frein pakkomielteinen halu onnistua paistoi läpi kaikesta mitä hän kentällä teki. Jo ensimmäisen puolen tunnin aikana hän oli ehtinyt laukoa maalia kohti viitisen kertaa, enimmäkseen tosin paikoista joista maalin tekemällä löytää itsensä kisojen lopuksi Top 5-listoilta. Sitten 44:llä minuutilla kesken Sveitsin nopean vastahyökkäyksen pallo jäi pyörimään Frein jalkoihin huonon haltuunoton seurauksena. Yrittäessään korjata liikettään hän ei nähnyt vastaansa juoksevaa Zdenek Grygeraa. Poks.

Rike ei näyttänyt erityisen pahalta ja Grygera selvisikin siitä ilman keltaista korttia. Freille ei käynyt yhtä hyvin. Kameran poimiman lähikuvan sveitsiläisen kasvoista nähneet tiesivät heti mitä oli tapahtunut. Juventus-puolustajan polvi oli napsahtanut hänen liikkeen suunnasta johtuen luonnottomassa asennossa olleeseen polvitaipeeseensa. Frei makasi kentällä kuin ruumis, täysin liikkumattomana. Shokki oli iskenyt. Alexanderin lasittuneet silmät tuijottivat eteensä aukeavaan tyhjyyteen, mustaan aukkoon jossa kaikki vaikeasta loukkaantumisesta kuntoutumisen eteen tehty työ oli ollut turhaa. Lopullisesti Frei murtui huoltajien kantaessa häntä kohti pukusuojaa. Kyyneleet eivät johtuneet kivusta eivätkä kiukusta. Ne johtuivat pettymyksestä.

Kotikisojen merkitys jalkapalloilijalle on valtava. Tietenkin. Psykologisesti ajatus menestymisestä juuri kotonaan on tärkeä, sillä se tarkoittaa onnistumista elämässä sen kulttuurin silmissä johon on kasvanut. Bill Hicks, yksi suurimmista sankareistani, ei koskaan ollut suosittu kotimaassaan. Se vaivasi häntä. Saavutettuaan valtavan suosion Englannissa ja Kanadassa Hicks palasi Yhdysvaltoihin vain esiintyäkseen jälleen samoissa surkeissa pikku kapakoissa samoille kolmellekymmenelle ihmiselle. Kuolemaansa asti Hicks teki epätoivoisia kiertueita kotiseuduillaan (”I’ve been on what I call my UFO Tour, which means, like UFOs, I too have been appearing in small southern towns in front of a handful of hillbillies lately. I’ve been doubting my own existence.”), vaikka tiesi hyvin että komediansa oli liian synkkää ja liian poliittista saavuttaakseen koskaan suurta suosiota. Omassa kulttuurisessa viitekehyksessään läpimurron tekeminen oli hänelle tärkeämpää kuin täydet salit ja helppo rahastus.

Sekään ei kuitenkaan ole mitään verrattuna siihen kuinka paljon nuo kisat merkitsivät juuri Freille. Ensinnäkin kyseessä oli hänen paluunsa jalkapalloon. Käytännössä koko kausi oli mennyt loukkaantumisesta toipumiseen ja Frei oli tehnyt hirvittävän määrän töitä päästäkseen kuntoon juuri näitä otteluita varten. On vaikeaa ymmärtää kuinka turhauttavaa jalkapalloilijalle on katsoa vierestä muiden pelaamista. Kyse on äärimmäisen kilpailullisista ihmisistä, joille voittaminen ja menestys elämässä ovat kaikki kaikessa. Täydellisessä epätietoisuudessa siitä palaavatko enää koskaan entiselle tasolleen he polkevat yksinäisyydessä kuntopyöräänsä satojen ja taas satojen tuntien ajan. Lajissa rakastamiansa asioita, nurmen tuoksua ja tyydytystä täydellisestä haltuunotosta, he eivät ole olleet lähelläkään puoleen vuoteen. Kysymys oli Freille kaiken tämän purkautumisesta kentällä.

Vielä tärkeämpää kuitenkin oli hänen symboolinen arvonsa Sveitsille. Joukkueen kapteeni ja paras pelaaja edusti Sveitsille toivoa noissa kisoissa. Paineet olivat valtavat, mutta niin olivat mahdollisuudetkin. Kyseessä on kokonaisen kansan mukaansa tempaava hetkellinen aivokemiallinen epätasapaino, jossa jokainen onnistuminen on orgastista, jokainen voitto rakkaudentunnustus elämälle. Frei ei ainoastaan edustanut Sveitsiä, hän oli Sveitsi. Hän tulkitsi kentällä tuon valtavan ihmisryhmän tunteita. Kun Frei kaatui, kaatui koko Sveitsi. Se itki hänen kanssaan. Solidaarisuus tuntuu hyvältä, mutta saavuttamatta jääneet asiat satuttavat.

Ukraina pelasi eilen hyvin. Ruotsi antoi sille sauman perusteettoman ylimielisellä suhtautumisellaan ja kisaisäntä käytti tuon sauman loistavasti hyväkseen. Se pelasi näyttävää, nopeatempoista jalkapalloa ja onnistui lähes kentän jokaisella osa-alueella, taktisesti ja pelillisesti. Nuori Jevhen Konoplyanka pelasi itsensä kertaheitolla koko Euroopan tietoisuuteen ja takatukkansa, muttei voimiaan menettänyt Andrei Voronin juoksi kuin nuori varsa voittaen kaksinkamppailun toisensa jälkeen. Jopa maaliin joutunut Shakhtar Donetskin kakkosmaalivahti Pyatov loisti. Yksi oli kuitenkin ylitse muiden. Ei varsinaisesti koska olisi pelannut paremmin kuin muut, vaan koska jos joku ottelun Ukrainalle ratkaisi, sen täytyi olla hän.


Ensimmäiset muistikuvani Andrei Shevchenkosta ovat edellisen vuosituhannen lopulta. Tuolloin maailman kovimman kärkiparin Sergei Rebrovin kanssa muodostanut Sheva latoi Mestarien liigassa yhteensä kahdeksan maalia, joka riitti jaettuun ykkössijaan Tobagon ihmemies Dwight Yorken kanssa. Dynamo Kiev eteni kilpailussa aina välieriin asti, pudottaen matkalla muunmuassa Arsenalin ja hallitsevan mestarin Real Madridin. Kyseessä oli oikeastaan ensimmäinen kosketukseni jalkapalloon Euroopan suurten sarjojen ulkopuolelta. Saman vuoden lokakuussa verkkokalvoihini painui ikuisiksi ajoiksi viimeisten minuuttien vapaapotku yli räpiköivän Aleksandr Filimonovin, joka murskasi Venäjän haaveet kisapaikasta.

Noista hetkistä on aikaa yli vuosikymmen, Shevchenko on nyt 35-vuotias. Sen ikäisellä pelaajalla ei pitäisi olla paikkaa nykyjalkapallossa. Ensimmäisen puoliajan eilen tuntuikin, että Shevchenko on askeleen perässä. Taidettiin hänet studio-osuudessakin lytätä. Tahtoa on mutta askel painaa.

Se oli kauneimpia hetkiä jonka olen jalkapallon parissa viettänyt. Shevchenkon tehdessä toisen pistojuoksunsa etutolpalle ja puskiessa pallon maaliin ajattelin Alexander Freita. Mieleni perukoilta kaivautunut kuva maahan tuupertuneesta sveitsiläisestä auttoi ymmärtämään hetken suuruuden. Shevchenko juoksi vaihtopenkille halaamaan Oleg Blohinia. Ketä kiinnostaa enää kuinka hänen kautensa sujui? Ukraina hengittää nyt Shevchenkon keuhkoilla.

Kategoria(t): Jalkapallo | 4 kommenttia

Limanipuista

Nuno Gomes oli viimeisten Portugalin kisakoneesta tiputettujen pelaajien joukossa. 35-vuotiaan kärjen kausi Bragassa oli rikkonainen, mutta johtuen Portugalin ainaisesta kärkipelaajien pulasta valintaa jännitettiin viime metreille saakka. Sympaattisen Gomesin rannalle jääminen veti haikeaksi. Mitä jää jäljelle kun viimeinenkin Portugalin ”kultaisen sukupolven” edustaja jätetään kisaryhmästä pihalle? Jäljelle jää rottia, diivoja ja keskinkertaisuuksia. Ajattelen Pepeä ja muistan Fernando Couton, ajattelen Nania ja muistan Rui Costan. Kuin vertaisi A-Teamin ensimmäistä neljää tuotantokautta A-Teamin viidenteen tuotantokauteen.  Kuka tällaisesta ryhmästä voisi pitää?

Vastaus on luonnollisesti minä. Minä pidän tästä Portugalista. Se muistuttaa minua A-Teamista. Ei siksi että joukkue on karannut vankilasta saatuaan tuomion rikoksesta jota se ei tehnyt (huvittavaa kyllä jos ollaan ihan tarkkoja niin siinä sarjassa A-Team kyllä tekee sen rikoksen) eikä siksi että se elää Los Angelesin maanalaisissa verkostoissa, vaan koska se on joukko renttuja, joita kukaan ei voi rakastaa. Rottia, diivoja ja keskinkertaisuuksia. Lisäksi, kuten A-Teamilla, Portugalilla on suunnitelma. Se saattaa hyvinkin olla kisojen kurinalaisin joukkue. Äsken loppunut Portugali – Saksa oli valtavalla marginaalilla parasta kisoissa tähän mennessä pelattua jalkapalloa. Kenelläkään tuskin oli epäilystä siitä että Saksa on yksi turnauksen parhaista joukkueista, mutta tämä ilta voidaan merkitä ylös hetkenä jona Portugali pelasi itsensä yhdeksi turnauksen suosikeista. Kehityksen siemenet kuitenkin kylvettiin jo kaksi vuotta sitten Etelä-Afrikassa.

Monet sanoivat sen olleen kisojen tylsin ottelu. Minä taas olin haltioissani. Norsunluurannikko ja Portugali, kaksi pelilliseen anarkiaansa kerta toisensa jälkeen kaatunutta ryhmää, pelasivat äärimmäisen tarkkaan organisoidun ja fyysisesti vaativan 0-0 tasapelin jossa jokainen keskikentän kaksinkamppailu oli oma Gettysburginsa ja jokaiseen luotuun maalipaikkaan kulutetun energian määrä hipoi pilviä. Norsunluurannikon kohdalla yllätys ei ollut niin valtava, olihan kentällä niittokone Cheick Tiote ja ravaajien ravaaja Salomon Kalou, mutta en koskaan uskonut näkeväni tällaista Portugalia. Kentän jokainen pelaaja teki valtavan määrän töitä pitääkseen joukkueen puolustavan muodon ja jopa Cristiano Ronaldo otti kuolemaa halveksuen iskuja vastaan voittaakseen pallon keskialueella.

Portugali ei päästänyt maaliakaan 2010 ennen neljännesvälierän toista puoliaikaa. Ottelu ratkesi Espanjan tuotua kentälle Fernando Llorenten. Oltuaan pelissä minuutin Llorente oli puskea pallon maaliin laidalta tulleesta keskityksestä. Valmentaja Carlos Quieroz pelästyi ja Portugali siirtyi puolustamaan leveämmältä, sillä Espanjalla oli nyt mahdollisuus pelata korkeita palloja alueelle. Vain hetkeä myöhemmin lusitaanien keskusta aukesi ja David Villa iski paitsiolta haiskahtaneen voittomaalin.

Tänään Portugali jatkoi siitä mihin tuolloin jäi. Se piti muotonsa äärimmäisen pikkutarkasti, voitti puolustuksen kaksinkamppailut ja tyrehdytti Saksan keskikentältä tulleet juoksut Moutinhon ja Meirelesin pelatessa melkeinpä miesvartiointia Schweinsteigeria ja Khediraa vastaan. Silloin kun se piti palloa, siirtely oli sulavaa ja älykästä pienessäkin tilassa. Saksa piti Cristiano Ronaldon ulkona pelistä ohjaamalla Portugalia kohti toista laitaansa, mutta Portugali onnistui luomaan tästä huolimatta ottelun parhaat maalintekopaikat. Avainpelaaja oli vasen laitapuolustaja Fabio Coentrao, joka piti pelin leveänä Ronaldon liukuessa kohti keskustaa ja pakotti Thomas Müllerin selvästi alemmas kuin tämä tahtoi kentällä olla. Mezut Öziliä Portugali ei saanut pelistä irrotettua, mutta syöttösuunnat olivat vähissä kärjessä pyörineiden Gomezin ja Podolskin jäädessä pahasti toppareiden hyvän sijoittumisen varjoon.

Kuten kaksi vuotta sitten, ratkaisu oli vastustajan kärjen pääpelivoimassa. Tällä kertaa toki vielä suoranaisemmin kuin Espanjan kohdalla. Khedira sai maalissa liikaa tilaa, mutta Saksa voi laskea itsensä onnekkaaksi keskityksen otettua kimmokkeen Miguel Veloson kädestä. Gomezin fantastinen viimeistely tuli juuri kun Portugali oli saamassa ottelun lopullisesti haltuunsa. Ensimmäisellä puoliajalla sen hyökkäyspeli oli kerta toisensa jälkeen tukehtunut Helder Postigan huonoon liikkeeseen. Ottelun parhaan pelaajan, Saksan toppari Mats Hummelsin, kuudesta ottelussa tekemästä syötönkatkosta viisi tuli ensimmäisen puoliajan aikana Postigaa kohti pelatuista pystypalloista. Toiselle puoliajalle saapui erilainen Portugali. Postigalle suunnatut syötöt lähetettiinkin kohti laitoja. Juuri ennen Gomezin maalia Portugali oli vyöryttänyt hyökkäyksiä kohti Saksan maalia ja Ronaldo ehti jo olla puolittain läpi, vain Boatengin loistavan taklauksen estäessä varman 1-0 osuman.

Portugalin kultaisessa sukupolvessa oli tyyliä. Sen pelaama jalkapallo oli esteettisesti tyydyttävää, tavaramerkkeinään sisään leikkaavat taidokkaat laiturit sekä upeat kaukolaukausosumat. Siitä rakennetut arvokisajoukkueet olivat huomattavasti lahjakkaampia ryhmiä kuin tämänhetkinen Portugali. Se oli kuin Twin Peaks. Upean hahmojen kirjon tukema eteerinen mysteeri, josta on vaikea ottaa kiinni mutta joka palkitsee katsojansa.

Vuoden 2012 Portugali ei ole mielestäni näiden EM-kisojen parhaita joukkueita, mutta edetessään vaikeasta alkulohkostaan se on suosikkejani voittamaan koko turnauksen. Tätä joukkuetta tullaan vihaamaan. Taitava joukkue pelaamassa näin negatiivista jalkapalloa ei ole koskaan suosittu, varsinkaan kun se on valmis tekemään mitä tahansa voittaakseen. Jos kultaisen sukupolven Portugali oli kuin Twin Peaks, on näiden kisojen Portugali kuin A-Team. Itseään toistava, äärimmäisen helppotajuinen ja yksitoikkoinen seurattava jonka hahmot ovat rasittavia karikatyyreja.

En ole koskaan päässyt Twin Peaksissa loppuun asti, kun taas A-Teamit olen nähnyt kaikki. Kahdesti. Paulo Benton portugalilaiselle limanipulle luoma pelisuunnitelma ei ole taidetta. Taide harvoin voittaa. A-Team voittaa aina.

I love it when a plan comes together…

Kategoria(t): Jalkapallo | 2 kommenttia

Parasta ennen

Saksan joukkueessa on kahdeksan minua nuorempaa pelaajaa. Kisojen nuorin jalkapalloilija on Hollannin Jetro Willems, joka on syntynyt muutamaa kuukautta ennen poninhäntäisen Roberto Baggion taivaisiin kiskaisemaa traumaa. Ruotsin joukkue on ainoa johon ei kuulu yhtäkään minua myöhemmin syntynyttä. Tämä tarkoittaa käytännössä, että minun olisi jo kuulunut tehdä kansainvälinen läpimurtoni mikäli aion jonain päivänä johdattaa Suomen maajoukkueen ensimmäisiin arvokisoihinsa. Vähän rupeaa kutkuttelemaan ajatus pläägien kaivamisesta kaapinpohjalta, mutta turha tässä on mitään kiirettä pitää. Miklukin oli lupaava pelaaja melkein kolmekymppiseksi asti.

Koska olen vasta 23, minun on vaikeaa sanoa onko nuoruus elämän parasta aikaa. Popkulttuuri on minulle niin kertonut ja käskenyt pitää kiirettä, sillä kohta alkaa vakava osuus elämästäni. Se osuus jossa etsitään vaimo ja perustetaan perhe ja rakennetaan omakotitalo ja hankitaan työpaikka joka pikkuhiljaa syövyttää sieluni mustaksi aukoksi johon katoavat kaikki epäilykseni pikkuporvarillisesta elämästä sekä statuksen ja rahan tavoittelun ihanuudesta. Siksi olen yrittänyt ahtaa elämäni ensimmäiseen kvartaaliin kaiken sen, mitä vanhempana on tarkoitus huvittuneesti muistella. Matkustellut, jahdannut tyttöjä, juonut liikaa, lukenut kirjoja ja ollut kiinnostunut asioista. Kohta olen valmis seuraavaan vaiheeseen. Siihen jossa ei suhtauduta enää intohimoisesti mihinkään.

Kuten popkulttuuri, jalkapallo rakastaa nuoruutta. Maailman parhaina pidetyt pelaajat ovat aina nuoria, alle kolmikymppisiä useimmiten. Yksikään joukkue jonka ikäkeskiarvo on ollut yli 28 ei ole koskaan voittanut jalkapallon maailmanmestaruutta. Nyt turnauksen nuorin joukkue on Saksa. Se onkin ennakkosuosikki voittamaan mestaruuden jos uskomme lehtien kisaliitteitä, joiden asiantuntijoilla tosin on pakottava tarve veikata jotakin muuta kuin Espanjaa osoittaakseen ylivertainen tietämyksensä. Fanitkin ovat muuttuneet kylmemmiksi. Nykyään vanhan pelaajan lähtiessä joukkueesta lasketaan ”olleen oikea aika luopua” hänestä ja mietitään onko järkevää ”sitoutua enempää kuin vuodeksi” yli 30-vuotiaaseen pelaajaan. Olisihan kamalaa mikäli joukkue ei saisi seuraavana vuonna enää yhtä paljoa rahaa miehen myymisestä toiseen seuraan. Lojaalius ei ole kovinkaan merkittävä arvo nykyjalkapallossa. Jokaisella on parasta ennen-päivä.

Country-muusikko Johnny Cashin ura oli vapaapudotuksessa 90-luvun alussa. Hänen levy-yhtiönsä kyllästyi kerta toisensa jälkeen flopanneisiin julkaisuihin ja jätti viinan ja lääkkeiden runteleman miehen esiintymään puolityhjille saleille ympäri Amerikan synkimpiä pikkukaupunkeja. Sieltä masentuneen ja maahan lyödyn Cashin löysi Rick Rubin, lähinnä rapin ja hevin tuottamisesta tunnettu partasuinen vuori mieheksi, joka halusi lapsuuden sankarinsa perustamansa levy-yhtiön keulakuvaksi.

Cashin edelliset levyt olivat olleet yksi toisensa jälkeen epätoivoisempia yrityksiä tehdä mahtipontinen paluu huipulle. Rubin halusi jotain aivan muuta. Hän levytti Cashia tämän omassa olohuoneessa vain akustisen kitaran säestämänä. Mies mustissa lauloi paitsi omiaan, myös uudempien lauluntekijöiden kuten Tom Waitsin ja Glenn Danzigin kappaleita. Albumi oli valtava menestys ja pelasti Cashin uran. Rosoiset, tummanpuhuvat laulut sopivat täydellisesti Cashin elämää nähneeseen persoonaan ja yksinkertaiset sovitukset toivat loistavasti esiin anteeksipyyntöä anovan, mutta vahvan ja autoritaarisen äänen. Mitään taikatemppuja ei oltukaan tarvittu. Kysymys oli vain Cashin vahvuuksien käyttämisestä hyväksi.

Kun poptaitelija vanhenee, hän joko uusiutuu, painuu unohduksiin tai kuolee ja muuttuu kuolemattomaksi. Uusien vahvuuksiensa löytäminen ei ole helppoa kun on selvinnyt koko ikänsä vanhoilla, mutta kukaan ei voi ikuisesti toimia teinien seksisymbolina tai olla uskottava nuorison tunteiden tulkki. Samalla tavalla toimii jalkapallo. Fyysiset ominaisuudet ovat katoavaisia. Varsinkin nopeiden pelaajien on lähes mahdotonta pysyä huipulla kun puolustajat eivät juoksukilpailuissa jääkään enää vain hölmistyneinä katselemaan heidän paikalleen ilmestynyttä pölypilveä. Menneellä sarjakaudella tapahtui kuitenkin jotain omituista. Vanhuksista tuli muoti-ilmiö.

Ryan Giggsin muutos salamannopeasta laiturista keskikentän dynamoksi oli häkellyttävä. Giggs oli toki aikanaan yksi maailman parhaista jalkapalloilijoista, mutta juuri sen tyyppinen pelaaja joka hiipuu ja katoaa parrasvaloista pikkuhiljaa kiertäen muutamat kyläseurat ennen nappuloiden ripustamista naulaan lopullisesti. Walesilaisellä oli kuitenkin suunnitelma. Hän systemaattisesti opetteli pelaamaan täysin uudenlaista jalkapalloa. Uransa alkutaipaleella nopeuteen ja pelaajien ohittamiseen pelinsä perustaneesta miehestä kuoriutui älykäs ja tyylikäs keskikentän kapellimestari. Hän oli ensimmäinen merkki siitä että jalkapalloilijoiden urat saattavat pidentyä tulevaisuudessa. Vielä dramaattisempia olivat kuitenkin kevään tapahtumat.

Manchester Unitedin kausi oli ajelehtimassa karille. Paikallisvastustaja City oli karannut jo kymmenen pisteen johtoon sarjassa ja United oli ulkona kaikista cup-kilpailuista. Kauden alussa loukkaantuneelle Cleverleylle ei oltu löydetty paikkaajaa ja keskikentän keskustassa oli ammottava aukko. Pelastajaksi kutsuttiin 37-vuotias Paul Scholes, joka oli jo lopettanut uransa edelliskauteen. Alun huvittuneisuus muuttui varsin nopeasti ällistykseksi Scholesin johdattaessa joukkueensa voitosta toiseen pelaten lähes elämänsä jalkapalloa. Samaan aikaan Lontoossa 34-vuotias Thierry Henry iski muutaman ottelun lainallaan kaksi tärkeää osumaa Arsenalille. Argentiinassa Boca Juniors voitti ensimmäisen mestaruutensa kolmeen vuoteen, tärkeimpänä lenkkinään puolustukseen ennen kauden alkua hankittu 39-vuotias Rolando Schiavi. Joukkue päästi pelaamassaan 19 ottelussa kuusi maalia eikä hävinnyt ottelun ottelua. Montpellier löysi ennen kauden alkua riveihinsä Marseillessa flopanneen 34-vuotiaan brassipuolustaja Hiltonin. Kausi päättyi Montpellierin juhliessa historiansa ensimmäistä Ranskan mestaruutta ja Hiltonin tullessa valituksi kauden tähdistöön. Tarvitseeko edes mainita Didier Drogbaa, Frank Lampardia, John Terryä ja Ashley Colea?

EM-kisojen vanhin joukkue on Irlanti. Sillä on myös kisojen vanhin valmentaja, Giovanni Trapattoni. Sen pelaama jalkapallo on ärsyttävää. Se on ärsyttävää koska se ei ole nuorekasta. Se ei ole tyylikästä, se ei ole muodikasta eikä sitä ole kivaa katsoa. Irlannin pelaama jalkapallo on kuin trendikkääseen yökerhoon eksynyt vanha mies. Kaikki odottavat vaivautuneina että se ymmärtää kumartaa ja poistua takavasemmalle. Mutta entäs jos se ei suostukaan? Entä jos se kapinoi ja päättää ettei vielä ole aika seuraavalle vaiheelle? Se ei ole ehkä kaunista katsottavaa, mutta Irlanti pelaa omilla vahvuuksillaan. Se saattaa riittää.

Minä kannatan parasta ennen-päiväyksen raaputtamista pois. Minä kannatan kaavojen rikkomista. Minä kannatan Irlantia.

Kategoria(t): Jalkapallo | 6 kommenttia

Pilkkuja ja pop-antropologiaa

Vuoden 2000 EM-kisat saattavat olla minun elinaikani hienoin jalkapalloturnaus. Täynnä ylä- ja alamäkiä, kisat rakentuivat kuin kaunis kappale klassista musiikkia kohti David Trezequet’n lyömiä unohtumattomia viimeisiä lautasen iskuja. Saksan käsittämättömästä avuttomuudesta alkulohkossa Englannin toisen puoliajan luhistumiseen sekä Portugalia että Romaniaa vastaan ja Espanjan Jugoslavia-ottelun tunteiden vesiliukumäestä samaisen joukkueen haaveiden romahtamiseen Raúlin epäonnistuessa yliajalla rangaistuspotkussaan Ranskaa vastaan, kisat tarjosivat draamaa joka käänteessään. Silti yksi noista otteluista nousi silloin 11-vuotiaan pojan silmissä muiden yläpuolelle. Kesti vuosia ennenkuin sen katkeransuloinen opetus todella porautui aivoihini, mutta ottelun suuruuden ymmärtääkseen ei tarvinnut kuin katsoa ja eläytyä.

Kuten niin monta kertaa aiemminkin, käytiin ennen kisoja keskustelua italialaisen jalkapallon kriisistä. Vain yksi italialainen joukkue oli päässyt Mestarien liigan pudotuspeleihin ja Lazion siellä Valencialta saama 5-2 selkäsauna tuntui todistavan jalkapallon ajaneen ohi saapasmaasta. Euroopan läpi oli edellisenä kahtena kautena hyökynyt sulavaan ja monipuoliseen hyökkäyspeliin perustuneen jalkapallon aalto. Lisäksi Italian sisällä maajoukkue nähtiin liian heikkona EM-turnauksen vaatimiin koettelemuksiin ja ykkösmaalivahti Gianluigi Buffonin loukkaantumisen myötä monet olivat valmiita heittämään pyyhkeen lopullisesti kehään. Kaiken lisäksi sopupeliväitteet nostivat jälleen päätään Serie A:n kahden viimeisen kierroksen muuttuessa sekasorroksi käsittämättömine tuomarivirheineen ja sateen tuhoamine kenttineen. Ehkä kyse oli halusta näyttää kriitikoille tai ehkä kriitikot olivat alunperinkin väärässä. Italia voitti alkulohkonsa puhtaalla pelillä ja nuiji sitten Saksan ja Englannin pudottaneen Romanian maanrakoon puolivälierässä, jopa surffaillen toisen puoliajan Gheorghe Hagin lopettaessa upean arvokisauransa noloon sukellukseen ja toiseen keltaiseen korttiin. Joukkue oli selviytynyt kaikesta ympärillään pyörivästä ja paineet olivat poistuneet. Juuri silloin italialaiset tuntuvatkin olevan parhaimmillaan. Selviytyessään.

Hollannin tilanne välierään lähdettäessä oli eräänlainen peilikuva Italiasta. Media, fanit ja joukkue odottivat kotikisojen pokaalin jäävän Hollantiin. Kaikki olivat yhtä mieltä että Hollanti oli ollut epäonnekas kaksi vuotta aiemmin Ranskassa välierän pilkkuskabassa Brasiliaa vastaan. Olivathan nuo epäreiluista epäreiluimmat, rangaistuspotkut, pudottaneet oranssit myös edellisistä EM-kisoista. Kuten Italia, Hollanti selvitti alkulohkonsa vakuuttavasti voittaen kaikki kolme peliään. Tässä oli joukkue joka pelasi juuri sellaista uudenlaista hyökkäävää jalkapalloa, josta kisoja ennen oli puhuttu. Oranssi kuume kosketti puolivälierässä Suomeakin Hoopi Hännisen laulaessa riemukkaasti yleisön mukana ”campioooone, campioooone, oleeoleeolee” Kluivertin osuessa jälleen Jugoslavian verkkoon. 6-1 teurastuksen jälkeen kysymystäkään kisojen ennakkosuosikista ei enää ollut.

Uskon draaman tajun olevan yksi ihmiskuntaa ohjaavista voimista. Ihminen etsii ja löytää draamaa kaikista elämänsä koettelemuksista ja tapahtumista. Joskus aamussa on mennyt pieleen kaikki joka ylipäänsä voi, joskus taas työpäivä tuntuu kuluvan yllättävän nopeasti. Leikkaamalla ja liimaamalla yhdistelemme toisistaan jopa täysin riippumattomia tapahtumia luodaksemme narratiivin; tarinan jonka voimme kertoa. Kun ihmisellä on jotakin kerrottavaa, hän tuntee itsensä tärkeäksi. Siksi draaman taju myös alitajuisesti ohjaa meitä elämämme päätöksissä. Kun elämässämme ei ole tarinaa, tylsistymme ja etsimme sellaisen vaikkapa pettämällä läheisiämme tai ratkeamalla ryyppäämään.

Kuinka monta kertaa olet kuullut selostajan kertovan että ”yksikään käsikirjoittaja ei olisi voinut kirjoittaa tälläistä lopetusta ottelulle”? Juuri tämä on jalkapallon draaman viehätys. Se tuntuu siltä, mutta on niin paljon parempaa koska se ei voi olla sitä. Mukana oleva inhimillinen draama, riemun ja tragedian majesteettinen crescendo, nostaa sen kaiken mielikuvituksen rajoihin mahtuvan yläpuolelle. Minusta jalkapallo-ottelut tuntuvat valtavan usein käsikirjoitetuilta. Ne tuntuvat liian hyviltä ollakseen totta. Liian monet palaset loksahtavat kohdalleen ja liian moni tarina saa täyttymyksensä, vieläpä aivan liian usein ja aivan liian kauniisti.

Olisiko siis mahdollista että pelaajat hakeutuvat näihin tilanteisiin? Että alitajunnassaan puolustaja tahtookin jättää miehensä vartioimatta juuri siinä viimeisessä kulmassa? Tai että hyökkääjä onkin vain odottanut koko ottelun saadakseen pallon juuri oikealle korkeudelle tehdäkseen jotakin ennennäkemätöntä? Voisiko olla että jossain liskoaivojensa syövereissä jalkapalloilijaa ei ohjaisikaan pakonomainen tarve voittaa, vaan halu luoda jotakin? Luoda tarina jota kerrotaan sukupolvesta toiseen. Tappiossa on eräänlaista rappioromantiikkaa. Se on samalla tavalla kaunis ajatus kuin hirvittävä krapula tai sydämen särkyminen, asiat joita emme sano haluavamme kokea vaikka tekomme toisivatkin niitä jatkuvasti lähemmäksi.

Vuoden 2000 paikkeilla Eurooppa oli Kymppien valtakuntaa. Jokaisella maailman parhaista joukkueista oli omansa, ja ne nousivat ja kaatuivat heidän mukanaan. Tuolloin kymppipaikan pelaajasta puhuttaessa kysymys oli aivan erityisestä pelaajasta, joukkueen pelintekijästä ja suuresta taiteilijasielusta. Portugalilla Rui Costa ja Ranskalla Zinedine Zidane, Romanialla Gheorghe Hagi ja Jugoslavialla Dragan Stojkovic. Italialla heitä oli kaksi. Loistavaa turnausta pelannut Francesco Totti oli saanut mahdollisuutensa Romaniaa vastaan ja käyttänyt sen tekemällä maalin. Välierän avaukseen on kuitenkin lievästi yllättäen valittu Dino Zoffin puolustavammaksi vaihtoehdoksi uskoma Alessandro Del Piero. Tämän ottelun avainpelaaja löytyy kuitenkin kentän toisesta päädystä.

Pystyn jäljittämään hetken jona rakastuin jalkapalloon Dennis Bergkampin haltuunottoon, käännökseen ja potkuun Argentiinaa vastaan kaksi vuotta aikaisemmin. Hänen pelaamisessaan on aina mielestäni ollut jotain kulmikasta, lähes geometrista. Bergkampin saadessa pallon tuntuu kuin kenttä koostuisi suurenevista ja pienenevistä neliöistä, tuhansista erilaisista mahdollisuuksista ja variaatioista joilla pallon voi jatkaa eteenpäin. Kääntyessään pallon kanssa hän muuttaa suuntaa kuin tullessaan matopelin reunalle, avaten itselleen kokonaan uudenlaisen horisontin, uudenlaisen mahdollisuuksien verkon.

Ottelun ensimmäiset 20 minuuttia Dennis Bergkamp tekee kentällä mitä tahtoo. Hän käyttää mestarillisesti hyväkseen Italian linjojen väliin jäävän tilan ja vapauttaa Philip Cocun läpiajoon kolmen pelatun minuutin jälkeen. Kymmenen minuutin pelin jälkeen hyökkäyksen toisena aaltona mukaan nouseva Bergkamp on päästä puskemaan pallon vapaasti maaliin, mutta Giovanni van Bronckhorstin keskitys tulee hieman liiaksi eteen. Paria minuuttia myöhemmin hän ohittaa helponnäköisesti toppari Mark Iulianon ja pamauttaa pallon tolppaan. Italialla ei tunnu olevan aavistustakaan mitä tehdä linjojen välissä purjehtivalle pellavapäälle ja ensimmäinen osuma vaikuttaa vain ajan kysymykseltä. Muutenkin Hollannin sulava ja monipuolinen hyökkäyspeli vaikuttaisi olevan aivan liikaa Italialle, joka pitää palloa ensimmäisen vartin aikana vain 20 prosenttisesti.

Kohta alkavia kisoja peilaten Italian suuri kysymys ennen turnausta oli pelatako kolmella vai kahdella topparilla. Dino Zoffin kisoihin tuoma joukkue pelaa kolmen topparin linjalla, johon kuuluvat Alessandro Nesta, Fabio Cannavaro sekä kömpelö Juventus-toppari Mark Iuliano. Heidän edessään puolustamisen hoitaa Luigi Di Biagio apunaan Demetrio Albertini ja Stefano Fiore, joista toinen prässää aina ylempää kymppipaikan pelaajan kanssa. Bergkampin liikkuminen aiheuttaa ryhmityksessä sekaannuksen, sillä kukaan ei oikein tiedä kenen tulisi käydä kiinni hollantilaisen tippuessa hakemaan palloa, varsinkaan Cocun tehdessä juoksuja tyhjäksi jäävään tilaan. Huomattuaan sekaannuksen Italia reagoi nopeasti ja organisoituu uudestaan. Nyt lähimpänä oleva toppari iskee kiinni pallolliseen Bergkampiin Di Biagion seuratessa Cocun liikettä. Bergkamp pelataan ulos ottelusta huikean 20-minuuttisensa jälkeen. Lopullisesti.

Italian ongelmat ovat kuitenkin vasta alkaneet. Ongelma siirtyy laidoille. Hollannin tuulennopea laitakaksikko Marc Overmars ja Boudewijn Zenden juoksevat jatkuvasti ohi korkealla pelaavista laitapakeista Paolo Maldinista sekä Gianluca Zambrottasta. Zambrotta ja toppari Iuliano saavat kortit jo ensimmäisen 20 minuutin aikana Zendenin ja Overmarsin juostessa ohi merkkaajastaan. Tällä kertaa Italia ei ehdi korjaamaan ongelmaansa. 34 minuutin pelin jälkeen Zenden juoksee jälleen ohi Zambrottasta ja tämä kamppaa jo toisen keltaisensa arvoisesti. Italia ehtii juuri ja juuri muuttaa uuteen 4-4-1 muotoonsa, kun Nesta jo repäisee Patrick Kluivertia paidasta rangaistusalueella. Pilkku. Laukomaan joukkueen kapteeni Frank De Boer.

Nuo mikkihiiren käsien kokoiset hanskat. Francesco Toldo oli epäonnekas. Jo vuosikaudet hän oli seissyt varalla nimekkäämpien torjujien vahtiessa tolppia maajoukkueessa. Milloin Pagliuca, milloin Peruzzi tai Buffon pitivät hänet poissa ykkösvahdin paikalta. Mutta tämä on hänen hetkensä. Buffonin loukkaantuminen ennen kisoja osoittautuu valtavaksi onnenpotkuksi Italialle. De Boerin potku ei ole huono. Se on tarpeeksi kova ja lentää tarpeeksi nurkkaan, mutta nousee hieman liikaa. Juuri tarpeeksi jotta Toldon valtavat näpit ehtivät tielle. De Boer painaa kasvonsa käsiinsä. Kissa ja hiiri-leikki on valmis alkamaan. Vajaamiehinen Italia siirtää Fabio Cannavaron oikeaksi laitapuolustajaksi ja Alessandro Del Pieron oikeaan laitaan. Vielä on mahdollista selviytyä.

Luigi Di Biagion fantastinen liike pitää Dennis Bergkampin irti pallosta ja Cannavaron nopeus riittää Zendeniä vastaan. Hollanti puskee päätään seinään. Toisen puoliajan alusta Bergkamp tippuu alemmas laidoille hakemaan palloa. Suunnitelma on päästä 2vs1 tilanteisiin Italian laidoilla. Fabio Cannavaro ja Paolo Maldini tuntuvat kuitenkin voittavan jokaisen kaksinkamppailun ja Italian itseluottamuksen kasvaessa Hollanti vaikuttaa yhä enenevässä määrin pelokkaalta. Yhtäkkiä pallo onkin Italialla. Se luo hyökkäyksiä Alessandro Del Pieron kautta oikealta laidaltaan ja pääsee muutamaan kohtuulliseen vetopaikkaankin. Juuri kun alkaa näyttää siltä että italialaisten maali vain on tänään noiduttu,  karkaa Edgar Davids upealla haltuunotollaan Mark Iulianolta ja hankkii ottelun toisen rangaistuspotkun. Patrick Kluivert ampuu… tolppaan!

Pelko valtaa hollantilaiset. Heidän yrityksensä käyvät jatkuvasti epätoivoisemmiksi. Samalla italialaisten vaihtokärki Marco Delvecchio tuottaa jatkuvia ongelmia Hollannin toppariparille, Jaap Stamille ja Frank de Boerille. Hollannin ensimmäinen vaihto on sekin tarina jo itsessään. Pois tulee Boudewijn Zenden, yksi ottelun hahmoista. Hänen paikkansa laidalla ottaa pelannut 32-vuotias keskinkertaisuuden ilmentymä, Peter van Vossen. Kasvatuksensa jämäkän uskonnollisessa perheessä saaneelta van Vossenilta kiellettiin lapsena jalkapallon pelaaminen. Peterin rakkaus jalkapalloa kohtaan oli kuitenkin liian suuri ja hän päätyi harjoittelemaan salassa, käyttäen veljeään apunaan voidakseen lintsata raamattuopetuksesta. Vasta 15-vuotiaana tieto pojan lahjakkuudesta kiiri isän korviin eikä tämä voinut enää vaatia lastaan lopettamaan peliuraansa, jonka ikimuistoisimmaksi hetkeksi jäi tyhjästä maalista ohi potkaiseminen Celticiä vastaan Rangersin paidassa. Skotlannissa helpon maalipaikan tuhrimista kutsutaan usein edelleenkin ”van Vossenien tekemiseksi”. Kentällä van Vossenista ei ole mitään hyötyä. Päinvastoin. Vaihto tappaa Hollannin laitapelin.

Valmentaja Frank Rijkaardin ilme penkillä kertoo kaiken. Eihän tämä näin voi tapahtua! Täydellisen ylivoimaista pallonhallintaa, miehen ylivoima ja kaksi rangaistuspotkua, eikä maalin maalia. Jatkoajalle siirryttäessä naurettavasta ”kultaisen maalin”-säännöstä johtuva epäonnistumisen pelko lamaannuttaa lopullisesti hollantilaisten hyökkäyspelin. Jälleen Hollannin kohtalo ratkeaa rangaistuspotkukilpailussa. Tietenkin.

Hollanti ei ollut ainoa maa joka tippui Ranskan kisoista rangaistuspotkuilla. Italian ensimmäiseksi laukojaksi astelee Luigi Di Biagio, kaksi vuotta sitten ylärimaan laukonut antisankari. Elämänsä jalkapallo-ottelun tuona iltana pelannut Di Biagio sijoittaa pallon vuorenvarmasti vasempaan ylänurkkaan. Hollannin ensimmäinen laukoja on, kukas muu, Frank de Boer. Tällä kertaa laukaus ei ole edes kohtuullinen. Toldo venyttäytyy koko pituudellaan keskelle maalia lentävän pallon tielle. Torjunta tuhoaa viimeisetkin illuusiot jotka hollantilaisilla oli ottelun voittamisesta. Tänään ei ole heidän päivänsä. Loppu on vain viimeisen laukauksen odottelua. Elämään jäävät Jaap Stamin kiertoradalle päätyvä laakaisu ja Francesco Tottin upea chippi keskelle maalia. Kirjan saa kunnian sulkea ottelun sankari Toldo, kun Paul Bosveltin löysä laukaus kilpistyy jälleen niihin valtaviin hanskoihin. Hollanti onnistuu kuudesta illan aikana yrittämästään rangaistuspotkusta yhdessä.

Se katkeransuloinen opetus? Italia ei ole koskaan kuollut ennenkuin se on lopullisesti kuopattu.

Kategoria(t): Jalkapallo | Kommentoi

Faijafutiksesta

Herätys oli aina jumalattoman aikainen, tai ainakin tuntui siltä. Varsinaisia muistikuvia minulla ei noista aamuista ole, paitsi ehkä raahautumisesta auton takapenkille ja unten jatkamisesta. Turnaukset pelattiin aina paikoissa joissa kaikki oli pikkuisen erilaista ja eksoottista; Tikkurilassa tai Korsossa tai vielä kauempana, siellä missä Carrolls on Rolls ja Alepa on Sale. Minua nuo paikat eivät juurikaan kiinnostaneet, sulkeuduin omaan pieneen kuplaani Aku Ankan taskukirjojen kanssa kunnes joku tuli siihen koputtamaan kun oli aika pelata. Kun kentälle sitten vihdoin päästiin, vastassa oli poikkeuksetta jokin helsinkiläinen joukkue jota vastaan oli pelattu sata kertaa aiemminkin. Pahimmassa tapauksessa yksi niistä joukkueista.

Valmentajana niillä oli aina jonkun faija ja laitapuolustajana sen faijan poika (tätä ei tule ymmärtää kannanottona isä-poika valmennussuhteita vastaan). Peli alkoi ja koko joukkue yhtä jätkää lukuunottamatta muodosti lihamuurin rangaistusalueen rajalle ja alkoi roiskimaan pelivälinettä niin pitkälle kuin jaksoivat. Yksinäisenä kärkenä näillä joukkueilla oli useimmiten somalitaustainen pelaaja jonka syntymäpäivä joko oli tai ei ollut ensimmäinen ensimmäistä, ja jolla joko kasvoi tai ei kasvanut parransänki riippuen siitä keneltä kysyi. Joka tapauksessa hän oli aina kaikkia muita pidempi, vahvempi ja nopeampi.

Ei se kenenkään syytä varsinaisesti ollut, paitsi ehkä vanhempien jotka eivät olleet panostaneet kunnolliseen valmentajaan, mutta saatanan turhauttavaa noita joukkueita vastaan pelaaminen oli. Palloa siirreltiin edestakaisin vastustajan rangaistusalueen edustalla puoli ottelua. Sitten joku sai jalkansa väliin, potkaisi pallon toiselle puoliskolle ja yksi jyräsi koko puolustuksen ja viimeisteli neljännen maalinsa. Eikä kukaan oppinut yhtikäs mitään. Eihän noin ylivoimaista tyyppiä vastaan missään oikeissa otteluissa tarvitsisi koskaan pelata. Mutta ehkä olinkin väärässä. Katsoessani tämän vuoden Mestarien liigaa tein oivalluksen. Faijafutis on muotia.

Monet ovat puhuneet tästä kaudesta reaktiivisen jalkapallon paluuna. Tällä tarkoitetaan että maalipaikkoja ei yritetä varsinaisesti luoda vaan kytätään vastustajan virheitä. Vastakohtana tälle on proaktiivinen jalkapallo, jossa pyritään ottamaan aloite omiin käsiin ja jollainen on Barcelonan johdolla dominoinut jalkapalloa viimeiset vuodet. Reaktiivinen jalkapallo ei kuitenkaan ole automaattisesti faijafutista. Faijafutis vaatii yhden aivan erityisen pelaajan, johon koko systeemi perustuu. Sellaisen joka seisoo yksinäisenä majakanvartijana vastustajan kenttäpuoliskolla omien muodostaessa sinivalaan maalinsa eteen. Kun valas sitten vihdoin ahmaisee pallon ja sylkäisee sen kohti maata, sen täytyy voida luottaa majakanvartijansa kykyyn luoda jotakin tyhjästä tai vähintään voittaa vähän aikaa.

Aílton on juuri tällainen pelaaja. Mies APOELin ihmeen takana. Aílton ei kuitenkaan ole lähelläkään sitä, mitä tällaiselta pelaajalta yleensä odotetaan. Hän ei ole target-pelaaja. Ei millään mittapuulla. Aílton on yksi nykyjalkapallon itsekkäimmistä, tyhmimmistä ja turhauttavimmista pelaajista. Juuri se tekee hänestä niin mielenkiintoisen ja huvittavan hahmon. Brassin valtava juoksuvoima kuljettaa häntä ylös ja alas pitkin laitoja, joihin kyproslaiset pallon useimmiten pelaavat. Saadessaan pelivälineen Aílton kuitenkaan ei etsi syöttöpaikkaa eikä yritä suojata palloa saadakseen pelaajia mukaan hyökkäykseen. Hän vain jatkaa juoksemista. Suoraan päin vastustajan puolustusta.

Tämä tarkoittaa että Aílton menettää pallon usein. Todella usein. On raivostuttavaa katsella kuinka jo vastustajasta ohi päästyään brasilialainen pakkomielteisesti yrittää saada vielä yhden puolustajan solmuun, sen onnistuessa vielä yhden ja sen onnistuessa ehkä vielä yhden. Totuus kuitenkin on että Aílton on hyödyllinen pelaaja joukkueelleen. Sen todistavat jo saavutukset. Kolmea peräkkäistä Tanskan mestaruutta (FC Kööpenhamina) seurasi Kyproksen mestaruus ja sitä kahdeksan joukkoon pääseminen Mestarien liigassa. Aíltonin avut eivät kuitenkaan välttämättä ole maalien tekemisessä, vaikka niitäkin jonkin verran on syntynyt. Vaikeissa otteluissa, varsinkin vieraspeleissä, hän antaa puolustukselleen hengähdystauon. Äärimmäisen taitavana ja nopeana pelaajana Aíltonilta on vaikea viedä palloa pois, ja vaikka suurin osa hänen hyökkäyksistään päättyykin pallonmenetykseen tai surkuhupaisaan laukaukseen, vievät ne kuitenkin selvästi enemmän aikaa ja vaativat selvästi vähemmän muulta joukkueelta kuin yritys pitää palloa ja rakentaa maalipaikka. Lisäksi jatkuva haastaminen pakottaa vastustajan tarkkaavaisuuteen ja vie resursseja pois sen hyökkäyspeliltä. Jos tätä periaatteessa vaarallista pelaajaa ei merkkaa tarkasti, riskeeraa aina virheen ja katastrofin omassa päässä.

Aílton on pelaaja joka oikealla tavalla peluutettuna ja oikeassa ottelussa on äärimmäisen hyödyllinen joukkueelleen. Tämän kauden toinen majakanvartija taas on pelaaja, joka on joukkueelleen hyödyllinen riippumatta pelitavasta, peluutuksesta ja ottelusta.

En varmaan koskaan unohda sitä maalia. Korkea ja äärimmäisen vaikea pallo pelataan oikeasta laidasta selin maaliin rangaistusalueen rajalla seisovalle Didier Drogballe. Drogba ottaa pallon haltuunsa rinnallaan, kauas takanaan nuuskivasta Jamie Carragherista samalla työntäen tätä vielä etäämmälle selällään. Pallo putoaa, Drogba käännähtää karkuun Carragherilta ja täräyttää käännöksensä voimalla väärällä jalallaan vasempaan ylänurkkaan. Kuin alkuräjähdys, täydellisestä tyhjyydestä. José Mourinho nyökkää penkillään hyväksyvästi. Täydellinen maali. Täydellinen, koska kukaan koko universumissa ei olisi voinut sille mitään. Ei vaikka vastassa olisi ollut hyvä puolustaja.

Tuo maali on jäänyt mieleeni, koska se oli hetki jolloin ymmärsin Didier Drogban arvon. Monet tuntuvat ymmärtäneen sen vasta nyt, kun on jäähyväisten aika. Didier Drogba oli täydellinen kärki. Hänet voisi asettaa mihin tahansa kokoonpanoon koska tahansa, eikä olisi kysymystäkään siitä soveltuuko hän. Suurten jalkapalloilijoiden urassa on kaari, ne ovat kertomuksia. Chelsean mestaruus ei ole Roberto Di Matteon, John Terryn tai Frank Lampardin voitto. Tämä mestaruus on Didier Drogban tarinan onnellinen lopetus. Hänen viimeinen palveluksensa oli toimia majakanvartijana valtavalle valkoiselle valaalle.

Korsossa vastustaja tekee viidennen maalinsa. Pakko vaan harjoitella. Koskaan ei tiedä milloin vastustajalla on Didier Drogba joukkueessaan.

Kategoria(t): Jalkapallo | Yksi kommentti

Monarkian loppu

Vuotta 1848 kutsutaan Euroopan hulluksi vuodeksi. Liberalismi, sosialismi ja nationalismi löivät ensi kertaa leimansa vanhan maailman historiaan ja paluuta entiseen ei ollut. Suuret aatteet imaisivat maanosan pyörteisiinsä ja lupasivat tuhota vanhan vallan lopullisesti. Väkivallan vuosisata oli alkanut ja taistelu köyhien asemasta repi Eurooppaa kahtia kuin ensikertalainen kondomipakkausta yön pimeydessä. Italia oli pirstoutunut useisiin tasavertaisiin osiin, saksalaiset kaatoivat parhaansa mukaan vanhaa valtaa ja Ranska käännettiin täysin ylösalaisin. Kukaan ei oikein tiennyt mihin oltiin matkalla, mutta ainakin tapahtui jotakin uutta.

Väsynyt analogia, tiedän, mutta tätä kautta on saatana oikeus kutsua Euroopan hulluksi kaudeksi. Kenelläkään tuskin on vastaan sanomista. Raapaistakseni pintaa: Muutama kausi sitten Mestarien liigan puolivälieriä pelannut Villarreal onnistui jotenkin säheltämään itsensä Segundaan. Athletic Bilbaon upean kauden sydämiä särkevä kliimaksi. Baselin ja Napolin uroteot Manchesterin jättiläisiä vastaan Mestarien liigan alkulohkoissa. Kyproslainen joukkue saman kilpailun kahdeksan parhaan joukossa. Valioliigan viimeisen kierroksen huikea draama. Serie A:n viimeisen kierroksen jäähyväiset. Rangersin järjenvastainen velkaantuminen. Didier Drogban viimeinen palvelus. Kyläseura Montpellierin historian ensimmäinen mestaruus. Onneksi elämässä on kuitenkin asioita joihin voi vielä luottaa. Antti Muurinen voittaa, Miguel Ángel Lotina tippuu ja FC Kööpenhamina on Tanskan mestari.

Hah.

Palataan ajassa taaksepäin, kauden alkuun. Ståle Solbakkenin lähtö oli ollut tiedossa jo pitkään. Viiteen mestaruuteen Kööpenhaminan kuutena kautenaan seurassa valmentanut Solbakken olisi vaikea korvattava. Aikaa oli kuitenkin ollut. Fiksusta ja pitkäjänteisestä luonteestaan kehutun Kööpenhaminan johdon ei pitänyt olla hätiköinyt. Roland Nilsson, entinen brittikenttien sarjajyrä, on juuri luotsannut Malmön Ruotsin mestariksi ja vaikuttaa varsin loogiselta valinnalta joukkueen peräsimeen. Sitten pelaajia alkaa putoilemaan. Nilsson menettää koko puolustuslinjansa lukuunottamatta Mathias Jørgenseniä. Lisäksi edellisen kauden suuri sankari William Kvist siirtyy Stuttgartiin ja Jesper Grønkjäer lopettaa ansiokkaan uransa. Taivaalle kerääntyvät tummat pilvet jäävät monelta huomaamatta.

Eteenpäin. Viisi kierrosta Tanskan sarjaa pelattuna. Kööpenhaminan tahti on vähintäänkin vakuuttava. Joukkue pyyhkäisee Shamrock Roversin tieltään Mestarien liigan karsinnassa ja seuraavalle kierrokselle arvotaan helpohko tshekkivastustaja Viktoria Plzen. Fanit haaveilevat edellisvuoden 16 parhaan joukkoon sijoittumisen uusimisesta. Sarja alkaa kuten edellisenä vuonnakin. Dominoinnilla. Neljä voittoa ja yksi tasapeli. Edellisellä kaudella tappioita oli vain kaksi, olisiko nyt vuorossa tappioton kausi?

Taivas, romahdus ja niska. Viktoria Plzen tiputtaa tanskalaiset Mestarien liigasta, eikä kyse ole onnesta. Kööpenhaminan puolustus pelaa kaksi järkyttävää ottelua ja päästää tshekit maalintekoon viidesti. Eikä siinä vielä mitään. Puolustuksen johtohahmo Mathias ”Zanka” Jørgensen tuhoaa polvensa sarjapelissä Lyngbytä vastaan ja on poissa kentiltä koko loppukauden. Hätä ei kuitenkaan ole vielä suuri. Sarjajohto kasvaa kasvamistaan. Joukkue on voittanut kymmenestä pelaamastaan ottelusta yhdeksän. Ero toisena majaileviin AGF Aarhusiin ja FC Midtjyllandiin on jo kymmenen pistettä. Sitäpaitsi vielähän on Eurooppa liiga.

Talvitauko. Katastrofi leijuu ilmassa. Syyskuun lopussa pelatun Standard Liege-ottelun toinen puoliaika tuntuu traumatisoineen joukkueen täydellisesti. Belgialaisten nopeassa tahdissa tulleiden kolmen osuman jälkeen Kööpenhamina on kerännyt kahdeksasta sarjapelistään vain kolme voittoa ja tippunut Eurooppa liigasta. Se johtaa edelleen sarjaa, mutta vain neljällä pisteellä. Toiseksi on huomaamattomasti hiipinyt FC Nordsjælland. Sen peli perustuu pikkunäppärään keskikentän syöttelyyn, jossa huipputaitavat Andreas Laudrup (kyllä, Michaelin poika), Tobias Mikkelsen ja Mikkel Beckmann halkaisevat vastustajien puolustuksia upeilla kuvioilla. Kööpenhaminan johto saa tarpeekseen. Roland Nilsson potkitaan joukkueesta ja tilalle nostetaan jo organisaatiossa ollut Carsten Jensen.

25 kierrosta takana. Kööpenhamina on voittanut vain kolme ottelua Nilssonin lopetettua valmentajana. Ainoa mikä pitää joukkueen kärjessä on pahimpien vastustajien sählääminen. Nordsjælland vaanii edelleen lähimpänä, kuusi pistettä jäljessä. Kohtalonottelu sen kotikentällä lähestyy. Tilanteen tajuaminen saa aikaan hysteriaa mediassa. ”Hetkinen. Jos Kööpenhamina häviää, ero on enää kolme pistettä.” Joukkue vakuuttelee ettei paniikkia ole.

Ottelun jälkeen ilmassa on paniikkia. Kööpenhamina häviää 1-0. Upean vastahyökkäyksen päätteeksi Mikkel Beckmannin 20 metristä viimeistelemä osuma tuhoaa ne viimeisetkin itseluottamuksen rippeet jotka pääkaupunkilaisilla jäljellä oli. Kööpenhamina jää ensin kahdesti tasoihin ja häviää sitten Midtjyllandille. Nordsjælland nousee ensimmäistä kertaa koko kaudella sen ohi sarjataulukossa. Kautta on yksi kierros jäljellä.

Niin saavumme tähän päivään. Huomenna, keskiviikkona, pelataan Tanskan Superligan viimeinen kierros. Nordsjællandilla on mahdollisuus voittaa historiansa ensimmäinen Tanskan mestaruus ja murtaa Kööpenhaminan kolmen mestaruuden putki. Eikä ainoastaan kolmen mestaruuden putki, vaan täydellinen ylivoima. Viime vuonna eroa toiseksi sijoittuneeseen OB:hen oli 26 pistettä.

Euroopan hullu vuosi 1848 päättyi pettymyksiin. Vuoteen 1849 tultaessa monarkit olivat palanneet, vallankumoukset päättyneet savuaviin raunioihin ja harhaiset kuvitelmat tasavertaisesta maailmasta oli jälleen kuopattu. Todennäköisesti ensi kaudella PSG voittaa Ranskan mestaruuden, Athletic Bilbao kauppaa tähtensä ja tippuu Eurooppa liigan alkulohkosta ja APOEL jää ulos Mestarien liigasta. Status quo palautuu, raha voittaa. Niin jalkapallo ja elämä toimivat.

Yksi muutos vuodesta 1848 kuitenkin jäi pysyväksi. Absoluuttinen monarkia ei palannut Tanskaan enää koskaan.

Kategoria(t): Jalkapallo | Kommentoi

Viimeinen herrasmies

I trace these rivers from the cities to the seas to remind me what I already know.
I trace the shoreline through a thousand estuaries to remind me:
An island is my home.

Nojatuolin pohjalta nouseva käsi hapuilee viinilasia tiikkiseltä sohvapöydältä. Löydettyään etsimänsä, 1989 punaisen Bordeaux’n, se vapisee takaisin verenpunaisen tuolin kätköihin. Lasi nousee, tyhjenee ja palaa paikalleen pöydällä. Samassa hiljaisuuden rikkoo paukahdus. Kuolleet sielut, Nikolai Gogolin eeppinen satiiri Napoleonin sotien jälkeisestä keisarillisesta Venäjästä, sulkeutuu tällä erää viimeistä kertaa ja löytää paikkansa viinilasin vierestä; taas yksi kirja lisää kattoa kohti kohoavissa pinoissa. Rätisevä takkatuli langettaa tuolilta nousevan kyyryselkäisen miehen varjon lattialle. Tarkkakatseinen voi nähdä tuon samaisen varjon kummittelemassa ympäri Eurooppaa, Malmöstä Milanoon ja Sveitsistä Suomeen. ”Mainio lukukokemus”, pohtii Roy Hodgson ääneen itsekseen. ”Mainio, muttei mahtava”.

Yksikään ihminen ei ole saari, mutta saari on joskus nimenomaan saari. Suojassa kaikelta. Sen sai todeta Fabio Capello ja sen totesivat myös Englannin jalkapalloliiton päättäjät. Kansanyhteisön vahvuuksiin ei todellakaan kuulu vaikutteiden ottaminen muista kulttuureista. Kyseessä onkin nimenomaan heikkous, sillä kansainvälinen jalkapallo on ajanut ohi Englannista taktisesti ja taidollisesti. Siksi valitessaan Roy Hodgsonin maajoukkueen päävalmentajaksi FA valitsi parhaat puolet molemmista maailmoista. Tai oikeastaan parhaan tavan pysyä suojassa muulta maailmalta.

Kontrasti on tietenkin valtava. Englantilaisessa jalkapallossa ei todellakaan ole kyse punaviinistä ja venäläisistä klassikoista. Viha intellektuelleja (tai sellaisina nähtäviä) kohtaan on voimakas. Pelitaktinen keskustelu on tylsää ja tarpeetonta, jalkapallon näkeminen kulttuurina tai taiteena turhaa hienostelua. Roy Hodgsonin ei kuitenkaan tarvitse edustaa sitä, mitä englantilainen jalkapallo on. Sitä hänen täytyy ainoastaan ymmärtää. Roy Hodgson tulee edustamaan sitä, mitä englantilainen jalkapallo oli ja Roy Hodgson tulee edustamaan sitä, mitä Englanti oli.

Bydgoszczin ihmeeksi sitä kutsuttiin. Puolan kaataminen vieraissa ei ole mikään pikkujuttu, varsinkaan kun viimeinen valmistava ottelu hävitään kotona Pohjois-Irlannille. Minulle kyseessä oli myös henkilökohtainen valaistumisen hetki. Tottakai olin aina ymmärtänyt valmentajilla olevan valtava merkitys joukkueen tuloksille, mutta nyt Suomi pelasi jotenkin… eri tavalla. Koska kyseessä oli joukkue jonka kaikki ottelut olin nähnyt 10-vuotiaasta asti, näin Suomen äärettömän passiivisuuden merkityksen aivan uudella tasolla. Ensimmäistä kertaa valmentajan merkityksen suuruus jalkapallojoukkueen tavalle pelata avautui edessäni konkreettisesti. Suomi oli passiivinen koska se halusi olla passiivinen ja Suomi ei ainoastaan voittanut pelaamalla tällä tavalla, Suomi voitti koska se pelasi tällä tavalla. Tuntui kuin suomalainen pelaaja olisi vain sattunut pallon tielle joka kerta kun puolalaiset yrittivät käynnistää hyökkäyksiään. Tuntui kuin suomalainen pelaaja olisi katkaissut hyökkäyksen aina juuri siinä paikassa, josta oli paras mahdollisuus luoda itselleen maalipaikka.

Voittavassa jalkapallotaktiikassa on aina kyse maalien tekemisestä. Silloinkin kun joukkue puolustaa kuten Roy Hodgsonin joukkueet puolustavat. Erityisesti silloin. Takana on aina suunnitelma siitä, miten ja missä pallo kannattaa riistää ja mitä sillä kannattaa sitten tehdä. Yleensä paras tapa luoda maalipaikkoja ei ole säntäillä ympäri kenttää pallon perässä luovuttaen tilaa väärissä paikoissa vastustajalle. Ainakaan silloin kun oman joukkueen vahvuudet eivät ole säntäilyssä. Kun puhutaan valmentajan olevan hyvä organisoimaan puolustuksia, kysymys on aina yhtä lailla siitä että hän tietää kuinka luoda maalipaikkoja uhraamatta kaikkia pelaajiaan siihen. Roy Hodgson on mestari maalipaikkojen luomisessa tyhjästä.

Ajatus on yksinkertainen, kuten kaikissa parhaissa asioissa (kuvat kauden loppupuolelta Liverpool- ja Blackburn-peleistä). Pallo halutaan laitapuolustajan taakse rangaistusalueen kulmalle, niin että keskuspuolustaja joutuu irtoamaan paikaltaan ja lähtemään laitaan. Tämä johtaa sekasortoon ja merkkausvirheisiin vastustajan alueella. Kun Hodgsonin joukkue voittaa pallon, se yrittää luoda miesylivoiman jommalle kummalle laidalle syöttökolmion muodossa. Tämä pakottaa vastustajan laitapuolustajan iskemään kiinni kolmion ylimpään osaan, jolloin pallo pelataan hänen taakseen jäävään tilaan. Sinne juoksun tekee joukkueen kärki ja yrittää joko pelata palloa keskustaan (kahden kärjen taktiikalla pelattaessa) tai suojata palloa ja odottaa muun miehityksen ylös nousemista (yhden kärjen taktiikassa). Näin luodaan myös paljon yksi vastaan yksi-tilanteita laidalle, joka johtaa usein kulmapotkuihin tai vapaapotkuihin. Hodgsonin joukkueet ovat järjestäen loistavia erikoistilanteissa.


Tässä pelitapa on luonnollisesti yksinkertaistettu. Todellisuudessa se perustuu siihen että pelaajat tietävät sadasosan nopeudella täsmälleen mihin suuntaan lähteä liikkumaan kentällä milloinkin. Hodgson näyttää harjoituskentällä kädestä pitäen pelaajilleen missä heidän tulee milloinkin seistä. West Bromwich pelasi näin. Fulham pelasi näin. Suomi pelasi näin. Portugali-kotiottelun ensimmäisen maalin voi katsoa oppikirjaesimerkkinä Hodgsonin joukkueiden tavasta hyökätä. Hodgsonin tapa tehdä asiat on pikkutarkka ja keskittymistä vaativa. Se on kuitenkin myös perienglantilainen. Hodgsonin joukkueet pelaavat äärettömän suoraviivaisesti ja jäykästi. Suurimmat arvot tällaisessa jalkapallossa ovat raaka työnteko sekä yhteistyön sulavuus. Ne ovat englantilaisille sopivia arvoja.

So place your trust into the sea, it’s kept us safe for centuries,
It’s shaped our shores and, steadily, its care has brought us calm.
And when I die I hope to be buried out in English seas,
So all that then remains of me will lap against these shores
Until England is no more.

Viimeinen herrasmies. Roy Hodgson on H.M Stanley, Roy Hogdson on Allan Quatermain ja Roy Hodgson on Sherlock Holmes. Hänellä ei ole mitään tekemistä tuon Big Brotheria tuijottavan ja kaupan ikkunoita tuhoavan pohjasakan kanssa. Roy Hodgson on brittiläinen imperiumi sen suuruuden päivinä. On taas aika sulkeutua ja hakea suojaa merestä. Se pitää turvassa. On pitänyt aina ennenkin.

Kategoria(t): Jalkapallo | 2 kommenttia

Ja mitä näitä nyt oli..

Farid Ghazin alku HJK:ssa oli vaikea. Algerialaisen potentiaalin näki varmasti jokainen jalkapallosta mitään ymmärtävä, voittihan mies lähes jokaisen kaksinkamppailun ja kosketus palloon oli silkkaa samettia, mutta aina kun pöytä tuntui olevan katettu maalitilin aukaisemiselle paljastui hopeisen kuvun alta vain mehevä porsas omena suussaan. Alkukankeudesta päästyään Ghazi alkoi osumaan puiden väliin ja latoikin 12 heti ensimmäisellä kaudellaan. Vaikka toinen kausi menikin sitten pipariksi herran henkilökohtaisten ongelmien vuoksi, oli Ghazi ehdottomasti yksi parhaista pelimiehistä joka minulla on ollut oikeus pääsarjassa nähdä.

Olenko ainoa joka ei ajattele maaleja kuullessaan lempinimen ”Bägi”? Myös siksi ettei Matti ”Kivespussi” Hiukka niitä juurikaan tehnyt. Hiukka sai suuren siirtonsa Stadin parrasvaloihin voitettuaan Veikkausliigan maalikuninkuuden 11 maalilla (taitaa olla vähiten koskaan). Yhden kohtuullisen Jokereissa pelatun kauden jälkeen Matti väsähti täydellisesti, mutta sai kuin saikin vielä sopimuksen HJK:hon. Yhden kautensa aikana Hiukka teki HJK:ssa 3 maalia ja jätti lähtemättömän vaikutuksen ihmisten sydämiin. Ainakin niiden jotka olivat todistamassa Parma-kotiottelua.

Sahalaitaa ympäri ämpäri ja edestakaisin, huikeaa jalkapalloa puolin ja toisin. Näin uskaltaisin kuvata HJK – Interin ensimmäistä puoliaikaa. Peli oli rohkeaa ja avointa, muttei mitenkään yltiöpäisen tyhmää. Joel Perovuon ja Pim Bouwmanin vedellessä kilpaa naruista pallo sinkoili laidalta toiselle kummankin joukkueen yrittäessä murtaa vastustajan puolustuksen laiturien juoksuilla. Parasta mahdollista mainosta suomalaiselle jalkapallolle. HJK:n salama-alun (1-0 maali alle minuutissa) jälkeen Inter otti yllättäen pelin täysin hallintaansa ja HJK joutui pikkuhiljaa hivuttautumaan takaisin mukaan. Interin tasoitusmaali kuitenkin tuli vasta kun Klubi näytti jo saaneen tilanteen rauhoittumaan. Maali sinänsä tuli kulmapotkusta ja oli Ville Wallénin virhe, mutta silmiinpistävää koko puoliajan oli kuinka kapealla HJK:n ryhmitys pelasi. Demba Savage ja Sebastian Mannström valuivat jatkuvasti keskelle kenttää auttamaan Perovuota ja Okkosta, jättäen laidat paikoitellen aivan tyhjiksi. Tämä johtikin Interin jatkuvaan rynnistykseen kahdella miehellä laitapakkia vastaan ja muunmuassa neljään kulmapotkuun ensimmäisen 20 minuutin aikana.

Ja sitten oli se Puolan ihme. Mies joka katosi yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin. Tomasz Sajdak osui heti HJK-debyytissään IFK Mariehamnia vastaan ja kuukautta myöhemmin paukutti 11 minuutissa täydellisen hattutempun edelliskauden mestarin, Tampere Unitedin (muistatteko nämä?), verkkoon. Eikä kyseessä edes ollut mikään Alain Didier-Six, vaan Sajdak osasi pelata. Tomasz oli flegmaattisella tavallaan tyylikäs syöttelijä, toi jopa ajoittain mieleen erään Dimitar Berbatovin. Mutta sitten Sajdakista ei kuulunutkaan enää mitään. Johonkin se vain piilotettiin, käyttöä ei kai ollut. Kohta kuuluikin jo uutisia että polakki on siirtynyt palloilemaan Iraniin. Sen pituinen se.

Joka vuosi on Jarno Parikan vuosi. Joka vuosi Jarnolla on uusi mahdollisuus tehdä läpimurto ja astua edellisen tähtihyökkääjän saappaisiin. Jarnon vuosi on lyhyt ja lyhenee joka vuosi. Joka vuosi korvaaja hankitaan nopeammin, kun Jarnon vuodesta ei tullutkaan Jarnon vuosi. Mutta Jarno pysyy positiivisena ja miksei pysyisi? Aina välillä saa ampua pilkun. Ja katsos! Tänä vuonna on taas Jarnon vuosi. Uusi alku uudessa seurassa. Jarnon vuosi on taas pitkä kuin nälkävuosi.

Toinen puoliaika oli HJK:n. Mäkelän irtoaminen puoliajan lopussa ja pari vastaavaa läheltäpiti-tilannetta saivat vierasjoukkueen panikoimaan ja pudottamaan linjaansa reilusti alemmas. Tämä auttoi HJK:n laitureita pelaamaan leveämällä ja laitapakkien nousujen avittamana he yrittivät päästä yhdellä yhtä vastaan tilanteisiin vastustajan puolustajien kanssa. HJK janosi voittomaalia. Se tarvitsi sitä. Vaikea kaudenalku oli tehnyt sen nälkäiseksi. Paikkoja ei kuitenkaan tuntunut syntyvän. Inter puolusti hyvin. Se puolusti hyvin vaikka menetti ottelun aikana parikin avainpelaajaansa ja korvaajaksi löytyi vain argentiinalainen Maximiliano Asis joka on niin lyhyt ja lihava että luulin häntä ensin optiseksi illuusioksi. Hyökkäys toisensa jälkeen kuivui kasaan ja vaihdot eivät (Zeneliä lukuunottamatta) tuntuneet tuovan uusia ideoita. Inter oli vääjäämättä saamassa sen mitä halusi.

Käsi pystyyn, kroppa pystyyn ja tikkaamaan. Mäksä osaa yhden asian ja sen Mäksä osaa hyvin. Riippuen päivästä ja vastustajasta joko maailman ihanin mies tai maailman turhauttavin jalkapalloilija. Syötön täytyy olla tarkka, Juho Mäkelä nimittäin ei juuri pallon lentorataa seuraa. Super-Mäkelällä on oma lentoratansa. Pallo joko osuu sen reitille tai sitten ei. Joskus haltuunotto tapahtuu takaraivolla, joskus olkapäällä, mutta vauhti pysyy vakiona. Juho ansaitsee kaiken saamansa hehkutuksen, sen verran uskomattoman uran mies on tyhjästä taikonut.

Teemu Pukin alku HJK:ssa oli vaikea. Potentiaalin näki varmasti jokainen mitään jalkapallosta ymmärtävä, ohittihan kotkalainen puolustajia aina haastaessaan ja osoitti loistavaa työmoraalia paikkaa hakiessaan, mutta aina kun matto rullattiin auki sankaritekoja varten kaatui askellus siihen yhteen kuhmuraan matkalla. Sitten vastassa olikin jo Schalke.

Luiz Antonio, Kabba Samura, Paulus Roiha, Jon Poulsen, Danny Hoesen, Valeri Popovits. Olen nähnyt Klubin kärjessä vuosien varrella kaikennäköisiä vipeltäjiä ja koheltajia, neppailijoita ja narsisteja, turisteja ja taiteilijoita, mutta en kyllä mitään tälläistä. Siinä vaiheessa kun 17-vuotias jätkä lataa 20 metristä yliajan neljännellä minuutilla voittomaalin sarjakärkeä vastaan puhutaan jo jostain muusta. Aivan uudenlaisesta hirviöstä.

Kategoria(t): Jalkapallo | 4 kommenttia

Viihdettä vain eli kokemuksia kiinalaisesta jalkapallosta

Kiinalaiset ovat nousseet ylös!

Nyt ne jo laulavatkin. Alkamassa on Aasian Mestareiden liigan lohkovaiheen ratkaisukamppailu Beijing Guoan – FC Tokyo. 30 000 vihreää huivia peittävät mattona stadionin alleen ja meteli yltyy epämääräiseksi mölinäksi aloituspotkun lähestyessä. Vihreästä merestä työntyy esiin ainakin kolme erillistä kannattajakatsomoa. Kaksikeppiset kertovat kotiseuturakkaudesta. Portugalilaisvalmentaja Jaime Pachecoa kuvaavien kumouksellishenkisten piirrosten vierellä seisovat maalaukset Taivaallisen rauhan portista sekä Kesäpalatsista. Pekingiläisille kyseessä on käytännössä pakkovoitto, jos he mielivät jatkaa turnauksessa eteenpäin.

Japanilaisjoukkueet ovat menestyneet toiseksi parhaiten Aasian Mestareiden liigan historiassa, voittaen koko roskan viidesti (korealaiset yhdeksästi). Pelin juoni onkin selvä ensi minuuteista eteenpäin.  Japanilaiset ovat taitavampia ja nopeampia ja yrittävät kontrolloida ottelua palloa pitämällä. Tasoero ei kuitenkaan ole suuri. FC Tokyo pelasi vielä viime vuonna Japanin toiseksi korkeimmalla sarjatasolla ja saavutti paikkansa Mestareiden liigassa voittamalla Keisarin cupin. Guoan vastaa taitoon voimalla.

Keskikentän kaksi hakkuukonetta, Darko Matic ja Wang Xiaolong, potkivat vikkeliä japanilaisia nilkoille minkä ehtivät ja yrittävät rikkoa pelin flow’n. Orpona kärkenä häärii joukkueen uusi suurhankinta, entinen Crvena Zvezda-kärki Andrija Kaluderovic. Hänelle palloa yrittää ruokkia nuori Piao Cheng, joka ilmiselvästä lahjakkuudestaan huolimatta on kentällä suunnilleen yhtä hyödyllinen kuin Bambi jääkiekkojoukkueessa. Piao sortuu jatkuvasti näpertelyyn pallon saadessaan ja menettää pelivälineen lukemattomia kertoja kentälläolonsa aikana. Guoanin lähestymistapa otteluun on kuitenkin menestys. Tokiolaisten pelinrakentelusta ei meinaa tulla mitään. Eivät pekingiläisetkään varsinaisesti paikkoja luo, mutta kymmenen minuutin pelin jälkeen stadion räjähtää iranilaistuomarin viheltäessä kotijoukkueelle heppoisen pilkun, jonka Wang Xiaolong siirtää verkon perukoille. Huutomyrsky on valtaisa.

Mutta hetkinen. Eikös aasialaisten pitänyt olla täydellisiä turistifaneja – kiinnostuneita ainoastaan suurten eurooppalaisten sarjojen glamourista? Eikä kyse ole mistään harvinaisesta. Päinvastoin. Illan yleisömäärä on itseasiassa tähän mennessä kauden pienin. Kauden avanneessa kamppailussa Nicholas Anelkan tähdittämää Shanghai Shenhuaa vastaan paikalla oli yli 50 000 sielua. Tähän en laske paikalle leijailleita esi-isien henkiä. Jalkapallolle on oma valtiollinen televisiokanavansa ja kotimainen jalkapallo on usein urheilu-uutisten pääaihe. Kiinalaiset pitävät jalkapallosta. Mikään jalkapalloyhteiskunta se ei siltikään ole.

Kaupunkeja ja kyliä kiertäessä huomaa tiettyjen teemojen leikkaavan läpi kiinalaisen yhteiskunnan. Yksi tekemistäni huomioista on, että kiinalaisia on paljon. Tosi paljon. Tosi tosi paljon. Tottakai tiesin jo ennestään että kiinalaisia on numeerisesti paljon, mutta vasta Kiinassa huomasin fyysisesti kuinka paljon. Kiinalaisia ei ole paljon ainoastaan ajatuksen tasolla, vaan heitä on paljon kaikkialla. Kaikkialla Kiinassa on aina paljon kiinalaisia. Jokaikinen juna on aina täynnä ja jokaikisessä metron ovessa ovat viimeiseksi sisään ahtautuneen liiskaantuneet kasvot. Jokaikisessä kaupassa on kahdeksan myyjää asiakasta kohden ja jokaikisellä kadulla on aina ruuhka. Koska jalkapallo-ottelukin on kiinalainen mosh-pit eli mikä tahansa julkinen tila, ei ole mitenkään kummallista että yli 40 000 ihmistä löytää paikalle viikoittain vaikkei kotimainen jalkapallo kovin suosittua olisikaan.

Jotkut ehkä muistavat valmentajavirtuoosi Jaime Pachecon vuosituhannen vaihteesta, kun tämä valmensi shakkiruutu-Boavistan Portugalin mestariksi ja varsin pitkälle Mestareiden liigassakin. Kaiken hän on saanut irti myös Beijing Guoanista. Keskikastin budjetilla operoiva joukkue sijoittui viime vuonna lopulta toiseksi Kiinan Superliigassa ja tämäkin kausi on alkanut lupaavasti. Taktisesti Pachecon ryhmä on äärimmäisen mielenkiintoinen seurattava.

Guoanin puolustuslinja tuntuu olevan jatkuvassa muutoksen tilassa. Sitä johtaa äänekkäästi entinen maajoukkuesankari Yunlong Xu, toinen kahdesta nimellisesti topparina pelaavasta. Todellisuudessa keskuspuolustajana toimii milloin kukakin. Kaikki paitsi kaksi ylintä pelaajaa tippuvat tarvittaessa puolustuslinjaan. Topparit nousevat keskikentälle voittamaan pääpalloja, jolloin laitapakit siirtyvät keskelle ja laiturit paikkaavat näitä. Toisaalta linjan noustessa toinen keskikentän keskustoista tippuu ja muodostaa kolmen topparin linjan laitapuolustajien noustessa hyökkäyksiin ja laiturien kaventaessa keskustaan. Paikat linjassa vaihtuvat jatkuvasti sen mukaan mistä ja miten vastustaja hyökkää. Touhu näyttää ajoittain äärimmäisen sekavalta ja tuntuu pysyvän kasassa juuri ja juuri, kuin purukumilla paikattuna. Paineen pikkuhiljaa kasvaessa kohti puoliajan loppua virheitä alkaa tulemaan. Lopulta linjan eteen jää valtavia aukkoja ja japanilaiset iskevät tasoituksen sekavan tilanteen päätteeksi kauniilla kaukolaukauksella.

Toinen tarkkanäköinen havaintoni kiinalaisista on että he ovat hyvin omalaatuisia. Kiinalaisilla on se oma juttunsa ja he eivät kauheasti välitä siitä mitä muut ovat asiasta mieltä. Historiallisestikin kiinalaiset ovat olleet lähinnä kiinnostuneita kiinalaisista asioista. Ymmärrettävää. Siltikään minulle ei täysin valkene miksi olut tulee juoda shotteina kun taas jalkahien hajuista sekä makuista viinaa siemaillaan. En myöskään ymmärrä miksi stadionilla ei ole ottelupäivänä lipunmyyntiä, vaan liput pitää ostaa trokaajilta. Pallonhallinnan siirtyessä ottelun edetessä tokiolaisille koko Työläisten stadion huutaa jokaisen vastustajan kosketuksen kohdalla SHABIIIII. Jostain syystä tämä tuntuu aiheuttavan hilpeyttä kaikissa ympärilläni olevissa. Yritän selvittää asiaa vieressäni istuvalta tytöltä, mutta koska kiinani koostuu suurimmaksi osaksi sanoista ”kiitos” ja ”paljonko maksaa” SHABIIIIn merkitys jää tällä kertaa selvittämättä. Sen sijaan hän tarjoaa minulle sanomalehteä joita stadionin ulkopuolella jaettiin. Hetken hämmästeltyäni tyttö asettelee lehden penkilleni ikäänkuin pefletiksi. Penkit eivät ole erityisen likaisen oloiset, satanut ei ole ja kaikki sitäpaitsi seisovat. Kiitän kohteliaasti.

Guoan ajaa voittomaalia takaa epätoivoisesti ja Pacheco heittää kentälle hyökkääjän toisensa perään. Tilanne toisensa jälkeen kuivuu kokoon. Yleisö käy kuumana ja raivoaa tuomarille täysin aiheettomasti. Paine kasvaa. Tokyon vastahyökkäykset ovat toinen toistaan vaarallisempia ja Guoanilla on kokoajan vähemmän miehiä niitä vastaan puolustamassa. Viimeiset hetket. Brassihyökkääjä Reinaldo taistelee pallon toiselle uudelle kärjelle, Mao Jianqingille. Mao käännähtää karkuun puolustaja, kääntää pallon oikealle jalalleen ja laukoo… sivuverkkoon. Loppuvihellys. SHABIIIIIII. Tunnelma lässähtää kuin vappupallo kesäkuussa. Upea taistelu jää vaille palkintoa. Kuin jotain jäisi roikkumaan ilmaan.

Vieressäni oleva tyttö poistuu ystäviensä kanssa. Itseasiassa ottelussa on varmaan vähintään yhtä paljon naisia kuin miehiä. Tämä pistää silmään kaikessa muussakin. On yllättävän vähän naisten ja miesten omia juttuja näin konservatiiviselle yhteiskunnalle. Varsinkin vanhemmille naisille on täysin hyväksyttyä syljeskellä ympäriinsä ja käyttäytyä muutenkin juuri niin kuin huvittaa. Naisten paikallaolo kertoo myös toisesta asiasta. Tunnelma ottelussa ei ole samanlainen kuin eurooppalaisessa jalkapallossa. Se ei ole yhtä aggressiivinen. Kyseessä ei ole mikään pyhä toimitus, viihdettä vain.

Kategoria(t): Jalkapallo | Kommentoi