Viikset

A lady gets a lotta things
She gets a 20 carat ring
She gets the alimony too
She gets to look good in the nude
But there’s one place where they’ve been whipped
Between the nose and upper lip

Vaikutuksen tekeminen on vaikeaa. Siksi yritämme niin kovasti. Teemme kaikkemme näyttääksemme hyvältä muiden silmissä. Koordinoimme asukokonaisuuksiemme värimaailman, käymme solariumissa ja salilla, ostamme porscheja ja rolexeja, kirjoitamme kirjoja ja näytelmiä, rakennamme avaruusaluksia ja lennämme niillä kuuhun. Kaikki tämä kuuluu luonnollisesti tehdä näyttäen siltä ettei yritä näyttää hyvältä muiden silmissä. On kuitenkin olemassa vain yksi valehtelematon auktoriteettiaseman mittaaja. Yksi varma tapa määrittää miehen paikka maailmassa (ikävä kyllä naiset joutuvat elämään ikuisessa epävarmuuden tilassa). Viikset, ei partaa.

Kyseessä on vaikein kuviteltavissa oleva tehtävä. Ihmismieli kavahtaa pelkkien viiksien edessä. Se hapuilee kontekstia johon sijoittaa tämä järisyttävä näky, etsii pienintäkin heikkouden merkkiä. Onnistuakseen viiksien kasvattajalta vaaditaan zen-tilaa, täydellistä mielen puhdistamista vaikutteista. Vähäisinkin ironian häivähdys tuhoaa vaikutelman ja tekee kantajasta naurunalaisen. Peli on myös menetetty sillä sekunnilla kun kantaja uskoo kaikesta huolimatta näyttävänsä hyvältä. Vain ihminen joka todella ei välitä voi koskaan onnistua. Totuus on että ihminen ei voi lakata välittämästä ellei ole joskus onnistunut saamaan kaiken minkä tahtoo. Ja sitten menettänyt sen.

Suomi pelasi keskiviikkona harjoitusottelun Pohjois-Irlantia vastaan. Se ei ollut täydellinen katastrofi. Otettuaan yli vuoden ajan vauvan askelia Mixun maajoukkue on vihdoin nousemassa jaloilleen ilman isin tai seinän apua. Pallollinen peli on ajoittain jopa vahvaa ja keskikenttä tuntuu löytäneen muotonsa. Roman Eremenko toimii pelin dynamona, kuten kuuluukin. Onhan kyseessä joukkueen ylivoimaisesti paras pelaaja. Täydellistä kuvaa Romanin neroudesta on vaikeaa Suomesta käsin edes saada, sen verran vaikeaksi Venäjän pääsarjan seuraaminen on täällä tehty. Todisteet täytyy kerätä treenihöntsissä. Nekin riittävät. Romanin syöttörepertuaari mahdollistaa monipuolisen hyökkäyspelin. Pallo voidaan pelata linjan selustaan, piikissä pelaavalle selkä maalia kohden tai rauhoittaa hyökkäys ja odottaa laitapuolustajien nousuja. Hyökkäykset voivat olla nopeita tai hitaita. Sulava ja älykäs, lähes gasellimaisen koikkelehtiva, liike pitää Romanin aina pelattavana ja tekee hänestä koko pelin kiintopisteen.

Aiemmin peli muuttui usein kiireiseksi sähellykseksi, mutta Tim Sparvin nousu avauskokoonpanoon on rauhoittanut keskikentän pallonsiirtelyä. Kyseessä ei missään nimessä ole täydellinen jalkapalloilija, mutta vieiramaiset lonkerot tekevät hänestä vahvan katkojan ja maata pitkin pelattavien syöttöjen jakajana Sparv on joukkueessa omaa luokkaansa. Hän ei ainoastaan löydä omia lähes jokaisella syötöllään, vaan palauttaa vaikeatkin pallot suoraan jalkaan toimien eräänlaisena keskikentän pesukoneena ja helpottaen pelinrakennusta kovan paineen alla. Keskiviikkona Mixu halusi hallita ottelua, joten kolmantena keskikentällä hääri Kasper Hämäläinen. Vaikeammissa otteluissa tilalla on rikkova pelaaja, todennäköisesti Perparim Hetemaj tai Alexander Ring.

Kuten minua älykkäämmät ovat jo huomauttaneet, Mixu on pikkuhiljaa muuttanut Suomen prässipeliä viimeisten otteluiden aikana. Siinä missä kärjen alla pelaavat ”kympit” olivat aiemmin vastuussa pallollisen laitapuolustajan prässäämisestä, ovat he nyt siirtyneet sumputtamaan keskikentän kolmikon edessä olevaa tilaa. Vastustajan peli ohjataan aiemmasta poiketen kohti laitoja. Tämä tarkoittaa että laidan puolustamisesta ovat olleet vastuussa keskustan kolmikon laitimmaiset pelaajat. Pohjois-Irlannin kaksi ensimmäistä maalia keskiviikkona olivat seurausta tästä muutoksesta. Muutos sinänsä ei kuitenkaan ollut syy. Pelaajat vain eivät olleet sisäistäneet pelitapaa.

Ensimmäisessä maalissa keskikentän kolmikko jää liian kauas puolustuslinjasta. Hämäläinen unohtuu prässäämään laitaansa ja kakkospallo tippuu Fergusonille jolla on aikaa ja tilaa ottaa pallo haltuun ja laukaista. Toisessa osumassa Jere Uronen höntyilee pois pelipaikaltaan prässäämään laituria johon Sparv on jo juoksemassa kiinni keskustasta. Tälläiset virheet ovat luonnollisia pelisysteemiä harjoiteltaessa, mutta Ranskaa vastaan niitä ei saisi enää tulla. Mixu ilmoitti jo ennen ottelua että avaus on erilainen karsintojen avauksessa. Nähtäväksi jää koskevatko muutokset vain pelaajavalintoja vai myös pelitapaa. Voisiko suunnitelmissa olla jopa kolmas toppari suojaamaan laitapuolustajien nousuja? Ajatus voisi olla käyttökelpoinen jos keskikentän kolmikossa peluutettaisiin kahta nopeaa, rikkovaa pelaajaa jotka pystyisivät tarvittaessa putoamaan nopeasti linjaan.

Päästetyistä maaleista huolimatta muutokset prässiin ovat järkeviä. Keskikentän kolmikko saa nyt ylempää tarvitsemansa tuen. Voi kuitenkin olla että Suomen nopeat hyökkäykset kärsivät. Tiivis keskikentän kolmikko teki paljon pallonriistoja. Nyt se joutuu pelaamaan leveämmällä. Hitaat hyökkäykset eivät kuitenkaan välttämättä ole ongelma niin kauan kuin kentältä löytyy tarvittava määrä taitoa pitämään pallo omilla ja puhkomaan vastustajan puolustuslinja. Kuten aiemmin mainitsin, Sparv ja Eremenko tuovat yhdessä kentälle tarvittavan rauhallisuuden pallonhallintaan. Tarvitaan kuitenkin muutakin. Tarvitaan suoraviivaisuutta.

Alexei Eremenkon maailma romahti yhdeksän kuukautta sitten. Taisteltuaan tiensä takaisin jalkapalloilevan maailman huipulle loukkaantumisten, snägäritappeluiden ja kolareiden jälkeen Losa tuntui vihdoin löytäneen ammattimaisen otteen peliinsä. Sitten kaksi minuuttia sen jälkeen kun oli tehnyt paluuottelussaan maajoukkueeseen Suomen ensimmäisen osuman Tanskaa vastaan, hänen eturistisiteensä repesi. Kaikki tehty työ alas viemäristä.

Alexei tuo Suomen peliin jotain ainutlaatuista. Hän tuo siihen tappamisen meininkiä. Lähes jokaisen Losan antaman syötön on tarkoitus johtaa maaliin. Kukaan Suomen joukkueessa ei pelaa palloa linjan taakse yhtä usein. Kukaan Suomen joukkueessa ei lauo yhtä epätoivoisista paikoista. Aiemmin kyseessä oli vain ärsyttävän räkänokan pakkomielteinen yritys saada nimensä lehtiin. Nyt Losasta paistaa jotain aivan muuta. Hän ei enää välitä huomiosta. Hän on saanut kaiken, menettänyt kaiken ja ymmärtänyt että elämässä on jotain tärkeämpääkin. Alexei Eremenko juniorilla oli keskiviikkona viikset. Ne sopivat hänelle.

Mainokset
Kategoria(t): Jalkapallo | 2 kommenttia

Viimeistely

Kaupunginosa vaihtui toiseen nopeasti. Töölö, Alppila, Vallila, Käpylä. Mutta ei hän sitä huomannut. Juho Mäkelän silmät pysyivät visusti kiinni. Ei hän edes tiennyt miksi juoksi. Varmaan paetakseen Totuutta. Mäkelä tiesi että jos hän avaisi silmänsä nyt, sen kylmä, kova katse tuijottaisi häntä takaisin kuin tarhan lihavin lapsi viimeistä palaa kakusta. Mitään ei ollut enää tehtävissä. Juokseminen ei tuntunut erityisen hyvältä eikä älykkäältä ajatukselta. Juho tunsi kuitenkin pakottavan tarpeen. Jokin ajoi häntä eteenpäin.

Viikko sitten Parkheadilla HJK haastoi eurooppalaisen huippujoukkueen tosissaan. Suomifutista vihaavat jäärät saavat puolestani kehitellä tekosyitä skottiliigan heikosta tasosta ja suomalaisen kauden aikaisemmasta alkamisajasta loputtomiin saakka, mutta totuus ei pala tulessakaan. Klubi ei ainoastaan hakenut Glasgowsta hyvää tulosta, vaan teki sen viemällä pelin painopisteen Celticin päätyyn ja taistelemalla tasaisesti täysin ylivertaisella budjetilla operoivaa joukkuetta vastaan.

Mannström veti jatkuvasti Izaguirren mukanaan keskustaan, jättäen Sorsan vapaaksi ravaamaan laitaansa ylöspäin. Savage pystyi pitämään pallon omilla ahtaimmissakin raoissa, Schüller nautti uuden pelipaikkansa tuomasta vapaudesta ja Perovuokin onnistui roolissaan puolustuksen suojana. Puolustuslinja tuntui alun sähellyksen jälkeen pitävältä ja Väyrynen katkoi, rakensi, ohjasi ja rikkoi juuri kuten keskikentän johtajan kuuluukin. Kaikki toimi upeasti. Ehkä vihdoin? Ehkä tämä olisi se vuosi?

Sitten Mäkelä loukkaantui ja suunnitelmat menivät uusiksi.

Hänellä ei ollut aavistustakaan kuinka kauan hän oli juossut. Tai kuinka kauas. Kaikkia hänen lihaksiaan särki, mutta pysähtyminen ei ollut vaihtoehto. Juho Mäkelä oli aina uskonut johdatukseen. Hänen jalkansa liikkuivat, koska hänen kuului olla jossain muualla. Ajatus oli lohdullinen. Hänen askelillaan oli tarkoitus vain jos mitään ei oltu vielä menetetty. Sillä hetkellä hän ei enää juossut pakoon. Hän juoksi kohti jotakin. Juho Mäkelä avasi silmänsä. Hän ei enää pelännyt. Paikka oli Juholle umpiouto. Ei hän ainakaan Helsingissä ollut. Eikä Suomessa. Ehkei edes tällä planeetalla tai tässä ajassa. Mutta ajalla ja paikalla ei ollut merkitystä. Hän oli juuri siellä missä hänen kuuluikin olla.

Mitään ehkää ei tarvita. HJK jatkaa karsinnan seuraavalle kierrokselle. Liian kauan suomalainen jalkapallo on kumartanut kuville, nöyristellyt suuremmilleen. Pelko on turhaa. Celtic on hyvä joukkue, mutta se on kaadettavissa. Mäkelän loukkaantuminen on kova isku, mutta hän ei ole korvaamaton. Karkuun juoksemisen aika on ohi. On aika juosta kohti jotakin.

Vihdoin hänen vauhtinsa alkoi hidastua. Hän oli perillä. Juho erotti kaukaisuudesta kaksi hahmoa. Yhtäkkiä hänen kätensä nousi ja hänen jalkansa alkoivat tikkaamaan kuin itsestään. Mäkelän lähestyessä hahmoja hänen jalkateränsä alkoi kääntyä. Hän potkaisisi sisäsyrjällä, kuten aina. Potku osui maahan rojahtaneen miehen nivusiin. Georgios Samarasin rääkäisy oli hirvittävä.

Kategoria(t): Jalkapallo | Kommentoi

Rekkauusinta

Mariano Pavone asteli ottelun 68:lla minuutilla laukomaan rangaistuspotkua El Monumentalilla. Oikeastaan kyseessä ei ollut rangaistuspotku, vaan jotain paljon suurempaa. Aikakauden loppu. River Plate oli pelannut taas yhden katastrofaalisen kauden, mutta tällä kertaa edes Argentiinan hämmentävä sarjajärjestelmä ei voinut sitä pelastaa. Tällä kertaa River oli oikeasti vaarassa pudota. Piskuinen Belgrano, lempinimeltään merirosvot johtuen seuran alkuaikojen tavasta käyttää muilta alueen joukkueilta lainattuja tavaroita, oli pyöritellyt kotonaan 2-0 tuloksen nousukarsinnan ensimmäisessä osaottelussa, ja nyt aika kävi vähiin kotipelissäkin. Kaikki oli ollut hyvin vielä ottelun alussa Pavonen viedessä kotijoukkueen johtoon, mutta Guillermo Farren tasoitusmaali tunnin pelin jälkeen toi pelon takaisin.

Kahden maalin voitto kuitenkin pelastaisi Riverin, ja rangaistuspotkusta osumalla se olisi enää maalin päässä. Hämmentävässä Argentiinassa vierasmaaleilla ei ole merkitystä, vaan tasatilanteessa liigajoukkue säilyttää sarjapaikkansa. Koko 110-vuotiaan seuran historian täytyi painaa Pavonen harteilla hänen hakiessaan vauhtia potkuaan varten. River Plate ei ollut koskaan pelannut pääsarjaa alempana. Pavone laukoi. Belgranon liuhulettinen Juan Carlos Olave torjui. Paluuta ei enää ollut. Epätoivo valtasi stadionin ja joukkueen. Fanit mellakoivat. Ensin stadionilla, sitten Buenos Airesin yössä. Ottelua ei meinattu millään pystyä pelaamaan loppuun fanien viskoessa kentälle kaiken käsiinsä saaman. Kun loppuvihellys lopulta soi, yleisö ei päästänyt Riverin pelaajia poistumaan kentältä. Keskiympyrässä seisoneet miehet olisivat todennäköisesti pelänneet henkensä puolesta, mutta häpeän tunne oli paljon voimakkaampi. Osa itki hysteerisesti, osa vain tuijotti kaukaisuuteen. Siellä ei paljoa näkynyt.

Euroopassa seurataan eteläamerikkalaista jalkapalloa todella vähän. Ainakin suhteessa siihen kuinka merkittävää se on kulttuurisesti. Brasilialla ja Argentiinalla on ollut valtava rooli jalkapallon evoluutiossa, niin teknisesti kuin taktisestikin. Etelä-Amerikasta tulevien hyvien pelaajien määrä on helppoa tunnustaa, ja ymmärrämme kuinka merkittävä rooli jalkapallolla on eteläamerikkalaisessa elämäntavassa. Mutta käsi sydämellä, kuinka moni pystyy nimeämään viimeisimmän Argentiinan mestarin? Veikkaan että enemmän oikeita vastauksia saisin kysyessäni Hollannin, Ranskan, Tanskan tai vaikkapa jenkkien MLS:n edellistä voittajaa. On sille syykin. Argentiinan hämmentävä sarjakausi on yksinkertaisesti niin kertakaikkisen, pyörryttävän omituisesti ja hölmösti järjestetty.

Sarjan korruptoitunut johto on ahneuksissaan saanut aikaan hirvittävän inflaation. Kausi koostuu kahdesta ”turnauksesta”, Aperturasta ja Clausurasta. Ne pelataan kummatkin yksinkertaisina sarjoina ja kummankin voittaja kruunataan Argentiinan mestariksi. Viime vuonna mestareita olivat Boca Juniors ja kauden ensimmäisellä puoliskolla 13:sta jäänyt Arsenal de Sarandi. Ensimmäinen mestari voittaa paikan kuluvan kauden Copa Libertadoresista, toinen osallistuu seuraavan kauden turnaukseen. Alkaneesta sarjakaudesta lähtien pelataan lisäksi jonkinlainen finaali turnaukset voittaneiden joukkueiden kesken, joka määrittelee ”supermestarin” tai jotain yhtä fiksua.

Kohtuullisen yksinkertaista? Vilkaistaanpa sitten sarjasta putoamista. Sille on nimittäin aivan oma taulukkonsa, joka ottaa huomioon kolmen edellisen kauden kerätyt pisteet ja laskee montako pistettä joukkue on niissä kerännyt per pelaamansa ottelu. Tällä kaudella kolme tämän systeemin huonointa putoaa suoraan Primera B:hen. Periaatteessa joukkue voi siis voittaa mestaruuden häviämättä otteluakaan ja pudota kahden edellisen kauden huonojen suoritustensa vuoksi. Tämä kaikki tekee sarjan seuraamisesta äärimmäisen turhauttavaa. On vaikeaa innostua mestaruuden voittamisesta kun ei ole varma onko kyseessä todella mestaruus vai puolikas mestaruus. Seuraava turnauskin alkaa pahimmillaan viikon päästä.

Kaikesta huolimatta Primera on upea sarja. Ainakin se sopii minulle. Kello kolmelta yöllä ei ole mitään parempaa kuin alkava ottelu El Monumentalilla tai La Bomboneralla. Kaikki Argentiinan liigan peleissä tuntuu kaukaisalta ja kaihoisalta. Fanien laulu ja rumpujen pärinä kuulostavat pohjattoman kuilun kärsivien sielujen päättymättömältä valitukselta. Pimeys, usva ja kannattajien savut sieppaavat stadionin haltuunsa ja tuntuvat piilottavan sisäänsä jalkapallon mystillisen todellisen olemuksen.

Ja itse peli! Missään ei pelata jalkapalloa kuten Argentiinassa. Euroopassa pelaajat vaihtavat jatkuvasti paikkaa, tekevät juoksuja toistensa ohitse ja kuljettavat palloa eteenpäin salamannopeilla lyhyillä syötöillä. Argentiinalaiset haluavat vain syöttää pallon puolustuksen läpi. Peli näyttää hitaalta, koska pallo on jatkuvasti ilmassa ja pelaajat seisovat. 30 metrisen millintarkan puolenvaihdon ei tarvitse edes välttämättä edistää peliä. Se vain näyttää paremmalta. Otteluiden tunnelma on levollinen. Vastustaja tulee kaataa olemalla taitavampi ja älykkäämpi, ei juoksemalla kovempaa. Tarkoitus on aina vain etsiä tilaa jonne pallon seuraavaksi pelaisi.

River Plate ei tarvinnut kuin yhden yrityksen voittaakseen Primera B:n ja noustakseen takaisin. Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä se pelasi ensimmäisen ottelunsa takaisin pääsarjassa. Vastassa oli, kukas muukaan, Belgrano. Samasta joukkueesta joka putosi ei käytännössä ole kyse. Vaikka tuosta kohtalokkaasta illasta on aikaa vain vuosi, ei Riverin kokoonpanossa ollut yöllä kuin yksi silloin pelannut, puolustaja Jonathan Maidana. Aina rasittavan (sillä parhaalla mahdollisella tavalla) Matias Almeydan valmentama joukkue on nyt vahvempi. Vasemmalta keskelle leikaten peliä tehnyt 19-vuotias Manuel Lanzini on varmasti yksi maailman lupaavimmista pelaajista. Lucas Ocampos ja laitapuolustaja Gabriel Mercado muodostavat pelottavan nopean kaksikon oikealla. Keskikentän kovaa, mutta tyylillä pelaava Cirigliano on jo lähtökuopissa kohti Euroopan suurseuroja. Joukkueen supertähti on kärjessä viilettävä David Trezeguet.

Pelataan ottelun viimeisiä minuutteja. Tilanne on äärimmäisen sekava. River on painostuksestaan huolimatta onnistunut maalinteossa vain kerran ja Belgrano johtaa ottelua César Carranzan upealla chippauksella. Vuoden takaisen sankarin, maalivahti Juan Carlos Olaven hölmö vastaantulo on johtanut hurjaan törmäykseen rangaistusalueen sisällä. Sekavaa maalivahtia yritetään saada tolpilleen, mutta jalat meinaavat pettää alta. Kuulleessaan tuomion olevan rangaistuspotku Olave sekoaa täydellisesti. Peli on keskeytettynä lähes kymmenen minuutin ajan maalivahdin rääkyessä naama punaisena linjatuomarille. 13 kuukautta on kulunut Mariano Pavonen maalivahdin syliin ampumasta pilkusta. Nyt rangaistuspotkua laukomaan astelee nuori Rogelio Funes Mori. Oikeastaan kyseessä ei ole rangaistuspotku, vaan jotain paljon tärkeämpää. Uusi alku.

Funes Morin laukaus lähtee taivaan tuuliin. Olave tuulettaa raivokkaasti, kunnes tuomari viheltää pilliinsä ja näyttää tälle punaista korttia. Kukaan ei tiedä mitä on tapahtunut. Televisiolähetys näyttää maalivahdin olleen noin kaksi metriä ulkona viivaltaan laukauksen lähtiessä. Mutta eihän siitä saa keltaista korttia, veto vain uusitaan? Kentällä on täydellinen kalabaliikki. Olavea yritetään poistaa kentältä, mutta hurjistunut konkari ei ota poistuakseen pukukoppiin. Belgrano on käyttänyt kaikki vaihtonsa, joten kärkeen äsken vaihdettu Juan Manuel Martinez siirtyy maalivahdiksi. Ja peli jatkuu… maalipotkulla. Minulla ei rehellisesti ole aavistustakaan mitä on tapahtunut. Yliajan viimeisillä sekunneilla maalivahdiksi siirtynyt Martinez torjuu upeasti Funes Morin saksipotkun. Belgrano voittaa 2-1. Tätä Argentiinan liiga on parhaimmillaan. Valtavia tunteita yhdistettynä täydellisen kauniisiin suorituksiin ja käsittämättömiin sekoiluihin. Hämmentävää. Mutta viihdyttävää.

Kategoria(t): Jalkapallo | 6 kommenttia

Kohtalo

Miehen silmät aukesivat vain puolittain, mutta se riitti. Hotellihuone lainehti. Hän tunsi olonsa Joonaksi valaan vatsassa. Pimeä, kostea luola oli täynnä pedon illan aikana syövereihinsä ahmaisemia ihmisiä ja tavaroita. Hän yritti laskea ympärillään makaavat alastomat ruumiit, mutta oli vaikeaa päätellä missä yksi vartalo alkoi ja toinen päättyi. Tulvaportit halkeilivat ja muistot eilisestä valuivat takaisin pieninä puroina. Ilta oli alkanut täysin viattomasti, mutta niinhän se aina alkaa. Ei näin elävällä ole mitään illuusioita iltojensa kulusta, kaava on toistunut liian kauan. Eikä se ole vahinko. Hän piti seksistä ja huumeista, ja hän rakasti jalkapalloa.

Georgios Samaras hämmentää minua. Jotain upeaa hänen tavassaan pelata on. Se on niin… löysää. Niin raukeaa. Kuin laiskiainen pelaamassa jalkapalloa. Nukkuu suurimman osan ottelusta ja pallon saadessaan neppailee sen pitkillä raajoillaan suoraan takaisin vastustajalle. Ja sitten aina välillä luikertelee neljän miehen ohi, pamauttaa pallon ylänurkkaan, raapii partaansa ja sukii hiuksensa takaisin korvansa taakse. Samaras on varmasti maailman ainoa ihminen joka osaa näyttää yhtä aikaa täydellisesti vartalonsa hallitsevalta ja käsittämättömän kömpelöltä. Se on kaunista. Laiskaa, mutta loistokasta. Vaivattoman coolia. Samaras on rocktähti maailmassa jossa sellainen on jatkuvasti vaikeampaa olla. Silti Samarasin nähdessäni en koe tarvetta polvistua hänen alttarillaan, vaan minun tekee mieli lyödä häntä pesäpallomailalla typerään hevosennaamaansa. On vaikeaa selittää miksi.

Ylös nouseminen on aina vaikein osuus. Niin se oli varmasti Jeesuksellekin. Ristiinnaulituksi tuleminen, kuten huumeiden vaikutuksen alaisena oleminen, on passiivista. Passiivisuus on helppoa, silloinkin kun se on kauheaa. Hänen pukunsa oli aseteltu roikkumaan kaapin oveen. Mies puki sen päälleen ja avasi verhot. Kirkas auringovalo sokaisi hänet. Kesti hetken tottua siihen, ja kahta kauemmin tottua näkymään jonka se valaisi. Oven viereiselle seinälle oli maalattu kissankokoisin kirjaimin ”THIS IS NOT AN EXIT” joko verellä tai ulosteella. Mahdollisesti molemmilla. Olivatko tapahtumat saaneet jonkin ikävän käänteen, vai oliko tämä vain jonkun taideopinnot keskeyttäneen nuoren harhainen yritys oikeuttaa sukupuolitautien ja muotihuumeiden cocktailinsa hapuilevalla systeemin vastustuksella? Mies sytytti röökin ja katsoi peiliin. Ei ruhjeita.

Ongelma on ettei Samaras ole oikea rocktähti. Hän on halpa kopio. Hänen kasvoillaan on jatkuvasti hämmentynyt ilme, sellainen kuin oravalla jolle on juuri kerrottu elämän tarkoitus. Hänellä on pitkät hiukset ja parransänki, mutta ne näyttävät lapsellisilta, sellaisilta jotka rocktähdeksi kovasti haluava kasvattaisi. Sitäpaitsi Samaras on suunnattoman ärsyttävä ja turhauttava jalkapalloilija. Hän ei nimittäin ole kovinkaan hyvä. Jatkuvat pallonmenetykset tekevät hänestä huonon targetin, laiskuus tekee hänestä huonon laiturin ja surkea viimeistely tekee hänestä huonon maalintekijän. Samaras on jatkuva muistutus siitä kuinka epäcoolia on yrittää olla cool. Hän on rocktähti, mutta hän on kreikkalainen rocktähti. Mauton ja huono. Silti tunnen fantasioissani aina suunnatonta hellyyttä häntä kohtaan kalloon kumauttamisen jälkeen. On vaikeaa selittää miksi.

”Näenkö sinua enää koskaan uudestaan?”, heleä naisääni kysyi miehen avatessa huoneen oven. Mies pysähtyi hetkeksi paikoilleen. ”Tuskin”, hän vastasi ja käveli ulos. Hän muisti äänen edellisillalta. Viehättävä nainen. Mies kuitenkin tiesi ettei muissa vastauksissa ollut järkeä. Ei siksi ettei hän olisi halunnut nähdä naista uudestaan, vaan koska vastaamalla toisin hän saisi jälleen mahdollisuuden huijata olevansa kykeneväinen suhteeseen. Hän oli särkenyt tarpeeksi monta sydäntä. Omansa mukaanlukien. 

Käyn jonkinlaista päättymätöntä neuvottelua itseni kanssa. Samarasin loputon surkeus herättää minussa vihan tunteita ja oma vihani herättää minussa empatian tunteita. Hän kiehtoo ja vaivaa minua. Se on ärsyttävää ja huvittavaa. Vihaan ja rakastan Georgios Samarasia.

Yhden palaessa loppuun mies sytytti uuden. Hän ei ollut varma mitä odotti, kunhan vain odotti. Hän oli aina uskonut johdatukseen. Hänen jalkansa eivät kantaneet eteenpäin, koska hänen kuului olla juuri tässä, juuri nyt. Silmäkulmastaan hän erotti hotellista ulos kävelevän hahmon. Dimitar Berbatovin käsi puristui nyrkkiin. Tupakka tippui hänen kädestään. Isku oli kova ja kreikkalainen tuupertui maahan ymmärtämättä mitään tapahtuneesta. Berbatov ei itsekään ollut varma miksi löi. Jotain ärsyttävää siinä tyypissä vaan oli.

Kategoria(t): Jalkapallo | Kommentoi

Tuntuiko se hyvältä?

Baby close the door
Listen girl, I have something I wanna show you
I wish you’d open up cause
I wanna take the walls down with you

Linnanmäen karuselli on yli sata vuotta vanha. Se ei kiepu eikä vaapu, ei kastele eikä kiemurra. Se vain pyörii. Uudestaan ja uudestaan. Kahden minuutin ajan sirkuseläimet kyyditsevät täysin ulalla tapahtumista olevia kaksivuotiaita ja heidän elämäänsä kyllästyneitä vanhempiaan, sitten pysähtyvät vain aloittaakseen syklin kohta alusta. Jonkun mielestä karuselli on ehkä muinaisjäänne. Tylsä, tarpeeton ja vähän mauton. Sen kyljessä on hämmentäviä maalauksia nuorista miehistä palvelemassa alastomia naisia. Eivät lapsetkaan karusellista enää juurikaan innostu, eihän se tarjoa vauhtia tai vaaraa eikä sillä ole mitään tekemistä Angry Birdsin kanssa. Silti karuselli on ja pysyy. Se seisoo ikuisesti jossain sielumme sopukoissa eikä vanhene koskaan. Se on ajaton.

Tiistai-ilta Töölössä tihkui seksiä. Sitä oli katsomossa ja kentällä, sitä oli liikeessä ja kosketuksessa. Karusellin päältä näkee kuulemma koko Helsingin. Ja kaiken muunkin. Antti Muurinen seisoi tiistaina sen päällä, katsoi valtakuntaansa ja hymyili. Ensin pelattiin syvälle, sitten leveälle. Venyttäen, repien. Silti aina pehmeästi ja nautinnollisesti. Karnevaaliäänet olivat vaihtuneet hunajaiseksi souliksi. D’Angelo, Curtis, Saadiq, Gaye. Mahla valui pitkin Sonera Stadiumin rakenteita. Seksikaruselli keinahteli musiikin tahdissa kuin kokeneen kapteenin ohjaama laiva, jota aallot hyväilevät vaan eivät keikauta.

Olin aina ollut siinä käsityksessä että Stallone tappaa pahiksen Cobran lopussa, mutta olisihan se pitänyt arvata ettei tuota miestä yksi koukku ja teollisuusuuni pysäytä. Pidän Klubin keskikentän narujen vetelemistä sitä paitsi aika paljon hedelmällisempänä puuhana kuin muukalaisten murhaamista ja hämärissä salaliittokokouksissa heilumista. Ja vaikka pelottavasti syvällä bassoäänellä karjumisessa onkin oma hohtonsa, niin valitsen kyllä joka kerta sen ensimmäiseen maaliin johtaneen avauksen. Väyrynen tekee kaiken vähän paremmin muut. Yhtäkkiä liike keskikentällä olikin terävää ja palloon ei tarvinnutkaan ottaa seitsemää kosketusta ennenkuin sen saattoi pelata eteenpäin. Yrittipä joku syöttää jopa linjan taakse, eikä se ollut edes vahinko!

Yksi pääsky ei kuulemma tee kesää, mutta Sorsasta on ainakin hyötyä. Keskikentän keskustasta on puhuttu kyllästymiseen asti, mutta hyökkäystä tukevan laitapuolustajan puuttuminen on todellisuudessa ollut jopa suurempi ongelma tämän kauden HJK:ssa. Mannströmin leikatessa jatkuvasti kohti keskustaa laitaan on jäänyt ammottava aukko. Varsinkin heikompia joukkueita vastaan peli on puuroutunut ja maaleja ei ole tullut totuttuun tahtiin. Sorsa palauttaa HJK:n laitapelin uomiinsa. Kun Mannströmillä on vapaus purjehtia syntyy Klubille keskustaan miesylivoima, jota Pohjanpalon valuminen palloa hakemaan vielä lisää. Päätön ratsumies oikeana laitapuolustajana saattaa olla avain HJK:n loppukauteen. Sorsan pään erottaa vielä jostain hartioiden välistä oikein siristäessään, mutta muuten Sebastian vaikuttaa täydelliseltä valinnalta rooliin.

On kuitenkin yksi mies johon seksifutis tiivistyy enemmän kuin muihin. Kun muut oppivat kävelemään, hän juoksi. Kun pihan lapset leikkivät, hän juoksi. Kun kävimme koulussa, ihastuimme, rakastuimme, etsimme ja löysimme, hän vain juoksi. Kun joku syöttää, hän juoksee ja olen varma että hän juoksee kilpaa torakoiden kanssa vielä ydintuhon jälkeenkin. On vaikeaa kuvailla sitä onnentunnetta jonka saan tuon miehen onnistumisista. Ehkä kyse on samaistumisesta. Samasta tunteesta jonka saamme kun nörtti voittaa kauniin tytön rakkauden elokuvan lopussa. Tiedän ettei ole yhtäkään järkevää syytä jonka vuoksi pallon kuuluisi päätyä verkkoon (eikä se oikeasti yleensä päädykään), mutta jostain se vaan aina sinne kimpoaa. Hän on Juho Mäkelä. Seksijumala. Idoli.

Sanoivat sen olevan muinaisjäänne. Eihän 4-4-2:ta voi enää peluuttaa. Keskikenttä hävitään. Eivät olleet tavanneet Muurisen Anttia. Karuselli pyörähtää käyntiin. Muurinen tähystää kaukaisuuteen. Siellä se jo pilkottaa. Saari jonka aika unohti. Hymynkare pakottaa jo itsensä Antin huulille. Tuntuu hyvältä.

How does it feel?
How does it feel?
How does it feel?
How does it feel?

Kategoria(t): Jalkapallo | 4 kommenttia

Europeleistä

We’ll meet again, don’t know where, don’t know when,
But I know we’ll meet again, some sunny day.
Keep smiling through, just like you always do,
’Til the blue skies drive the dark clouds far away.

Eihän se toisin edes voisi loppua, mutta jotain sitä silti odottaa. Viimeiseen sekuntiin asti. Sitten Majuri Kong ratsastaa pommin maan kamaralle, Strangelove nousee pystyyn pyörätuoliltaan ja yhtäkkiä, kesken kaiken, leikkaus montaasiin räjähtelevistä ydinaseista Vera Lynnin laulaessa kaihoisasti taustalla. Sitten pimeys. Haikeaa, mutta toiveikasta. Dr. Strangeloven loppu on kaunis ja nostalginen. En vain täysin ymmärrä miksi.

Taisin kuunnella Metz-pelin sängyssäni maaten. On vaikeaa sanoa yhdistääkö niin kaukaa oikeat muistot oikeisiin tapahtumiin, mutta olen lähes varma että yöpöydälläni oli silloin se neliön muotoinen ja äärimmäisen 80-lukulainen digitaalinen herätyskelloradio. Se oli valkoinen ja numerot vihreitä mustalla pohjalla, joka antoi vähän sellaisen futuristisen Escape From New York -vaikutelman. Ehkä olin nukahtanut jossain vaiheessa ottelua? Ainakin kello oli tosi paljon. Muistan lähinnä hehkutuksen ottelun lopussa. Ja siinä se oli. Suomalaisen jalkapallon jäävuoren huippu. Ainakin minun elämäni ajalta. Ohi ennenkuin ymmärsinkään.

Fever Pitchissä on kohtaus jossa isä vie poikansa ensimmäistä kertaa jalkapallo-otteluun. Arsenal-huutojen raikuessa ympärillä poika nousee stadionin portaat ylös ja näkee kentän koko vihreässä komeudessaan. Hymy nousee hänen huulilleen sen kauneuden edessä. Minun ensimmäiset muistoni suomalaisista jalkapallo-otteluista eivät ole ihan samanlaisia. Muistan pimeyden. Ja kylmyyden. Unkari-ottelun räntäsateen ja PSV-pelin paukkupakkasen. Humalaiset ja pelottavat ihmiset ja otteluita seuranneen masennuksen. Olin aina paikalla kaikkein musertavimmissa tappioissa ja kirvelevimmissä hetkissä. Erkka V. Lehtolan avopaikka Kaiserslauternia vastaan. Ruud van Niistelrooyn hattutemppu Olympiastadionilla. Oi niitä aikoja.

Seuraavana vuonna stadionin ulkopuolella myytiin South Park -aiheisia otteluhuiveja West Hamin väreissä. Aika moni asia oli South Park -aiheista vuonna 1999. Hämmästyttävän moni, ottaen huomioon ettei sarja ollut edes vielä alkanut pyörimään Suomessa televisiosta. FC Jokerit oli hämmentänyt Upton Parkin yleisöä pelaamalla loistavaa jalkapalloa nimivahvaa kotijoukkuetta vastaan ja vain Paul Kitsonin viimeistelemä osuma erotti joukkueita Helsinkiin tultaessa. Tero Koskela vei Jokerit johtoon upealla laukauksella ohi Shaka Hislopin ja Miehet mustissa näyttivät pitkään vievän ottelun jatkoajalle. Sitten nuori Frank Lampard pamautti vapaapotkun läpi muurista verkon perukoille ja lopetti taistelun. Juuri seuraan siirtynyt Ian Wright ei päässyt kentälle asti, mutta ainakin Rio Ferdinand, Paulo Di Canio ja Trevor Sinclair kävivät hämmästelemässä Kossu Helinin ja Rami Rantasen kovaa kuntoa.

Maccabi Haifa pyöritteli Hakaa aivan miten tahtoi. Avram Grantin valmentama porukka oli ikävä kyllä peluuttanut toisessa osaottelussa pelikiellossa ollutta Walid Badiria. Israelilaisten 4-0 voitto muutettiin 0-3 tappioksi ja Haka jatkoi seuraavalle kierrokselle. Hetken ajan puuhastelu näytti kerrankin kääntyvän suomalaisjoukkueen voitoksi. Vain hetken. Vastaan asettui Liverpool, ja ehkä suomalaisen jalkapallouskottavuuden kovimmassa yksittäisessä kolauksessa täpötäysi, punaiseen verhottu Olympiastadion kannusti englantilaisia näiden neppaillessa Litmasen ja Hyypiän johdolla 5-0 voittoon sysipaskasta Hakasta.

Finskillä oli varmaan jotkut kissanäyttelyt tai agilitykisat, joiden vuoksi Mestarien liigan karsintapeli täytyi ehdottomasti siirtää Vantaalle. Arpa oli kerrankin ollut hyvä ja HJK:lla piti olla vähintään kohtuulliset mahdollisuudet MTK Budapestia vastaan. Juutalaisiksi tituleeratut unkarilaiset olivat kuitenkin olleet kotonaan onnekkaita ja saapuivat Pohjola Stadionille kahden maalin etumatkassa, tosin vierasmaalin päästäneinä. Klubin painostus oli hurjaa. Muistan Kirurgi Mäkelän harmitelleen ottelun jälkeisessä haastattelussa kolmea missaamaansa loistopaikkaa. Itse laskin niitä olleen lähemmäs kolmekymmentä. Tyypilliseen Mäksä-tyyliin Juho lopulta kuitenkin toi HJK:n maalin päähän jatkopaikasta, mutta sen lähemmäs ei seuraavalla kierroksella odottavaa Celtic-revanssia päästy.

Pääsin sisään vasta vähän myöhässä, koska lippuani hallussaan pitänyt kaveri oli jotenkin onnistunut nukkumaan 16 tuntia putkeen ja heräämään vasta hetkeä ennen pelin alkua. Pidän Pohjola stadionia periaatteessa ihan kohtuullisena paikkana jalkapallo-ottelun katsomiseen, mutta ei kyllä todellakaan kannata tulla paikalle myöhässä ja joutua niiden helvetin tolppien taakse istumaan. MyPa oli hakenut Sveitsistä loistavan 1-1 vierastuloksen ja oli enää 90 minuutin päässä lohkovaiheen paikasta UEFA Cupissa. Grasshoppersin Arsenal-hylkiö Igor Stepanovs ei meinannut millään saada Saku Puhakaista kuriin ja MyPa näytti paremmin valmistautuneelta joukkueelta. Ensimmäisen puoliajan viimeisillä hetkillä MyPa sai vapaapotkun 40 metristä ja Sampsa Timoska puski keskityksen ylänurkkaan. Alkoi valtava kalabaliikki. MyPan pelaajien juhliessa maalia sveitsiläiset saartoivat tuomarin, mutta kukaan ei oikein tuntunut ymmärtävän miksi. Tuomari hyväksyi maalin ja pallo vietiin keskipisteelle. Silti sveitsiläiset vain jatkoivat raivoamistaan. Oletteko koskaan nähneet neljännen tuomarin puuttuvan peliin? Tuo ilta taisi nimittäin olla minulle ensimmäinen ja ainoa kerta. Hetken neuvonpidon jälkeen tuomari vei pallon takaisin lähtöpisteeseen ja ottelua jatkettiin vapaapotkulla. Toisella puoliajalla Grasshoppers onnistui murtamaan MyPan väsyneen puolustuksen ja latoi lopulta kolme maalia myllykoskelaisten verkkoon.

HJK:n eeppisistä taisteluista Parmaa ja Celticiä vastaan Virkkusen selostamaan jälkilähetykseen Sofiasta ja Lepolan 30 metrisestä pommista Norjassa Pukin käsittämättömään pujotteluun Schalkea vastaan. Lukemattomia nähtyjä liettualaisia, färsaarelaisia ja walesilaisia rupusakkeja. Hienoja voittoja ja noloja tappioita. Vain yksi yhdistävä tekijä. Lopussa aina pettymys.

Miksi Dr. Strangeloven loppu muka on niin kaunis ja nostalginen? Ihmiskunta tuhoutuu omaa itsepäistä tyhmyyttään. Mitään haikeaa muisteltavaa ei edes ole. On vain kieroja ja tyhmiä, itsekkäitä ja pahoja ihmisiä. Pelkkiä pettymyksiä. Mitä helvettiä te oikein luulitte tapahtuvan? Eihän se toisin edes voisi loppua, mutta jotain sitä silti odottaa. Viimeiseen sekuntiin asti.

Kategoria(t): Jalkapallo | 6 kommenttia

Altavastaajista

This is for my folkers who got bills overdue
This is for my folkers, um, check one two
This is for my folkers who never lived like a hog
Me and you, toe to toe, I got love for the underdog

Vastaavanlaista ylivoimaa ei jalkapallon arvokisahistoriassa ole koskaan nähty. Espanja ei ainoastaan voittanut kolmatta mestaruuttaan peräkkäin. Se voitti paloittelemalla Italian pienenpieniksi palasiksi, murskaamalla sen täydellisesti. Harva kiistäisi tämän joukkueen olleen maailman paras viimeisen neljän vuoden ajan. Jokin kuitenkin muuttui. Espanjasta tuli ärsyttävä. Kuinka monta tuntemaasi ihmistä kannatti Espanjaa EM-kisojen finaalissa? Uskotko sen kertovan heistä jotakin?

Minä en tunne juuri ketään Espanjan puolella ollutta. Kyseessä ei ole sattuma, rakastanhan itsekin kaikkea häviämään tuomittua. Voittajan puolella oleminen ei yksinkertaisesti sovellu minulle. Se etoo minua. En voi sietää ihmisiä jotka haluavat nousta muiden yläpuolelle. En pidä menestyjistä, enkä toivo itse menestyväni. Kyse ei ole kateudesta tai siitä että haluaisin viedä muiden onnen pois. Pidän vain enemmän ihmisistä jotka eivät ole lahjakkaita ja jotka eivät halua olla vaikutusvaltaisia. Pidän ihmisistä jotka joutuvat olemaan kekseliäitä pärjätäkseen. Pidän altavastaajista.

En ole ainoa. Itseasiassa ilmiö on hämmentävän laaja. Vuonna 1991 julkaistussa tutkimuksessa tutkijat Jimmy Frazier ja Eldon Snyder kysyivät yliopisto-opiskelijoilta kumpaa he kannattaisivat seitsemän ottelun sarjassa jossa Joukkue 1 on selvä suosikki etukäteen Joukkuetta 2 vastaan. 81 prosenttia vastasi kannattavansa altavastaajaa. Tämän jälkeen opiskelijoille kerrottiin Joukkueen 2 voittaneen yllättäen sarjan kolme ensimmäistä ottelua. Puolet alussa Joukkuetta 2 kannattaneista vastasi nyt siirtyneensä kannattamaan Joukkuetta 1. Täysin järjetöntä. Miksi ihmeessä haluaisimme kannattaa joukkuetta joka todennäköisesti häviää? Viime aikoina onkin ollut havaittavissa voimakas vastarintaliike. Ihmisten valittaessa Espanjan ylivoiman olleen tylsää monet riensivät kertomaan heidän olevan väärässä. Syy ei ollut Espanjassa, vaan sen vastustajissa. Valittajien tulisi osata arvostaa mahdollisuutta nähdä tämä Espanja, ehkä kaikkien aikojen paras jalkapallojoukkue. Kutsun heitä Itseluottamus-liikkeeksi.

Itseluottamus-liikkeessä on kyse positiivisuudesta kaikilla elämän osa-alueilla. Sulkemalla negatiivisuuden ja kyynisyyden pois luomme itsellemme tilan jossa ne eivät pääse vaikuttamaan ajatteluumme. Uskomalla itseemme ja asettamalla selkeitä tavoitteita saavutamme enemmän elämältämme haluamia asioita. Syntyy positiivisuuden kierre, joka tekee meistä onnellisempia ja toimeliaampia. Siksi meidän tulisi myös osata arvostaa suuria menestyjiä ja voittajia. Meidän tulisi osata nauttia heidän kyvyistään sen sijaan että kadehdimme heidän osaamistaan. Itseluottamus-liikeellä on merkitystä. Siitä on tullut valtavan suosittu. Niin suosittu, että se käytännössä hallitsee maamme poliittista kenttää. Mutta entä jos se on väärässä? Entä jos voimamme ovatkin nimenomaan altavastaajan kannustamisessa ja negatiivisessa ajattelussa?

Altavastaajat nimittäin voittavat. Usein. Paljon, paljon useammin kuin niiden pitäisi. Ivan Arreguin-Toft tutki kirjassaan How the Weak Win Wars altavastaajia sodissa viimeisten 200 vuoden ajalta. Altavastaajaksi luokiteltiin konfliktin osapuoli, joka oli väkiluvultaan ja aseistukseltaan vähintään kymmenen kertaa pienempi kuin vastustajansa. Altavastaajat voittivat lähes kolmasosan kamppailuista. Luku on huikea, mutta se ei ole mitään verrattuna lukuun jonka Arreguin-Toft sai laskettuaan vain kamppailut joissa altavastaaja muutti strategiansa erilaiseksi kuin ennakkosuosikki. Niistä yli kymmenen kertaa pienemmät armeijat nimittäin voittivat päätähuimaavat 63,6 prosenttia.

Huipulla oleva ja positiivisesti ajatteleva keskittyy vahvuuksiinsa. Altavastaaja sen sijaan miettii heikkouksiaan ja luo strategiansa niiden mukaan. Siksi ennakkosuosikki edustaa pysähtyneisyyttä, altavastaajuus taas lähtökohtaisesti suosii luovuutta ja uudenlaista ajattelua. Altavastaajan täytyy olla kekseliäs ja yllättää vastustajansa. Taiteilijat luovat yleensä mielenkiintoisimmat työnsä uransa alkutaipaleella joutuessaan toimimaan pienemmillä resursseilla ja ollessaan kokemattomampia. Tultuaan suosituiksi he leipiintyvät ja muuttuvat ennalta-arvattaviksi ja tylsiksi. Uransa alussa taiteilija joutuu jatkuvasti pohtimaan millä tavalla voisi luoda jotain ennennäkemätöntä ja uutta. He joutuvat miettimään missä ovat hyviä, mutta sen he saattavat tehdä vain ymmärtämällä missä ovat huonoja.

Pelkästään positiivisten asioiden ajatteleminen ei sitäpaitsi toimi. Kukaan ei pysty siihen. Mitä enemmän yrittää ajatella vain ja ainoastaan hyviä ja kivoja asioita, sitä vaikeampaa on olla ajattelematta hirveitä. Monet viimeaikaiset tutkimustulokset puhuvat myös erilaisten tavoitteiden asettamista vastaan. Kun tietää mitä elämältään haluaa, se tuntuu jo saavutetulta sen sijaan että kannustaisi eteenpäin. Epävarmuutensa ja heikkoutensa myöntäminen eivät ole huonoja asioita. Päinvastoin. Ne pakottavat toimimaan. Virheemme tekevät meistä inhimillisiä ja mielenkiintoisia.

Aion jatkossakin rypeä omassa surkeudessani. Ja muiden. Aion kuunnella huonosti soitettua musiikkia, katsoa surkeasti näyteltyjä elokuvia ja seisoa räntäsateessa Kakkosen itälohkon jumbokamppailuissa. Aion systemaattisesti tuhota kaikki mahdollisuuteni menestyä elämässä ja aion nauraa koko matkan hautaan. Yritän olla altavastaaja, koska altavastaaja merkitsee enemmän.

Kategoria(t): Jalkapallo | Kommentoi

Vieläkin

It’s still real to me, dammit!

Rakastin yläasteikäisenä wrestlingiä. Ei siis johnirvingmarkoasell-meininkiä, vaan sitä jossa lyödään tuoleilla ja käytetään naamioita. Ja sovitaan tulokset etukäteen. Kuten kaikkien omituisten harrastusteni kanssa, jouduin jatkuvasti selittelemään tätä harhautumistani intellektuelliuden poluilta. Eihän pellepainia nyt voi tosissaan katsoa kuin joku raamattuvyöhykkeen punaniska. Sehän on sitäpaitsi näyteltyä! Erityisesti tämän ihmiset osaavat aina kertoa kuin suurimmankin skuupin.

Jälkikäteen ajateltuna alennuin aivan liian usein näiden pseudointellektuellien tasolle ja ryhdyin puolustautumaan. Yritin osoittaa miten rankkaa lajin harrastaminen fyysisesti oli ja miten paljon painijat riskeerasivat tehdessään stunttejaan. Yritin oikeuttaa harrastukseni nostamalla sen samalle viivalle muun urheilun kanssa. Nyt on helppoa nähdä kuinka turhaa se oli. Se mahtuuko ”pellepaini” (samat tyypit jotka puhuvat ”potkupallosta” viitatessaan kotimaiseen futikseen) urheilun kategoriaan ei ole millään tavalla merkityksellistä. Pidän showpainin katsomisesta samasta syystä kuin pidän jalkapallon katsomisesta. Se on parhaimmillaan hienointa tarinankerrontaa jonka tunnen. Urheilu antaa ainutlaatuiset puitteet draamalle, koska siinä on aina häviäjä ja voittaja. Showpaini käyttää noita puitteita hyväkseen ja vie ne loogiseen päätepisteeseensä, sopimalla ennalta minkälainen satu tänään kerrotaan. En voi olla ihailematta Bret Hartia ja Stone Cold Steve Austinia kun he sanaakaan sanomatta onnistuvat 20 minuutissa kääntämään roolinsa ja muuttamaan maailman rakastetuimman painijan maailman vihatuimmaksi ja maailman vihatuimman kansan sankariksi.

Kayfabe tarkoittaa showpainin maailmassa kulissien ylläpitämistä. Sitä että näytellään riitojen, tapahtumien ja hahmojen olevan aitoja. Sen rikkominen on ankara tabu. Illuusion ylläpitäminen on elintärkeää draaman kannalta. Kaikki toki ymmärtävät otteluiden olevan suunniteltuja, mutta faneilla ja painijoilla on eräänlainen sanaton sopimus joka tekee draamasta merkityksellistä. Eiväthän näyttelijätkään elokuvissa riko ”neljättä muuria”, vaikka kaikki katsojat tietäisivätkin tapahtumien olevan fiktiota. Seuraamiseni loppuaikoina netissä levisi video jossa ylipainoinen mies saa mikrofonin fanitapahtumassa, murtuu täydellisesti kiittäessään painijoita näiden tekemistä uhrauksista ja päättää puheenvuoronsa huutamalla ”It’s still real to me, dammit!”. Video nousi viraalihitiksi ja puhujaa pilkattiin armottomasti netin julmassa maailmassa. Ajan myötä lausumaa ruvettiin kuitenkin käyttämään myös toisessa mielessä. Sillä ruvettiin kuvaamaan omaa lapsenomaista intohimoa lajiin kaikista sen naurettavista piirteistä huolimatta.

Suunnilleen siltä minusta on tuntunut viimeiset kolme viikkoa. Jalkapallon arvokisoilla ei ole enää samaa arvovaltaa kuin aiemmin. Niissä pelattu jalkapallo ei ole samantasoista kuin seurajoukkueissa pelattu. Pelaajat ovat väsyneitä pitkästä kaudesta. Kisoilla ei ole enää myöskään samalla tavalla merkitystä heidän uralleen kuin ennen. Vielä vuoden 92′ EM-kisojen jälkeen George Graham ilmoitti hankkineensa Arsenaliin ”maaleja tekevän keskikenttäpelaajan” John Jensenin liittyessä seuraan, olihan Jensen kisojen finaalissa tehnyt Tanskan ensimmäisen maalin Saksan verkkoon. Jensenistä tuli Arsenalin paidassa kulttipelaaja. Hänen ensimmäisen maalinsa metsästys kesti lopulta 98 ottelua, joiden aikana Arsenal-fanit ottivat tavakseen huutaa ”SHOOOOOOT!” aina tanskalaisen saadessa pallon vaikka tämä olisi ollut omalla rangaistusalueella. Jensenin viimein osuttua QPR:ää vastaan fanit teetättivät paitoja joissa luki ”I was there when John Jensen scored”. Nykyään seurat lähinnä varovat ostamista arvokisojen jälkeen, sillä hyvin suoriutuneiden pelaajien hinnat paisuvat pullataikinan lailla.

Fanit pukeutuvat hölmösti, selostajat ovat huonoja ja jokainen Valioliigaa tuijottava idiootti luulee ymmärtävänsä kaiken jalkapallosta. Viljellään ärsyttäviä stereotypioita, puhutaan jostain saatanan kansallisidentiteeteistä ja yllätytään jokaisesta Barcelonan, Real Madridin ja Valioliigan ulkopuolelta tulevan pelaajan onnistumisesta. Iänikuiset keskustelut teknologian käytöstä, filmaamisen kitkemisestä ja pelien tylsyydestä. Saksa on kone, italialaiset filmaavat ja Englannilla käy huono tuuri. Venäläiset ovat arvaamattomia taiteilijoita, hollantilaiset eivät ole joukkue kun taas sympaattiset tanskalaiset ovat ja onhan niillä myös sympaattisimmat fanit. Studiossa näytetään jotain kisauutisia sen sijaan että puhuttaisiin pelistä ja silloin kun puhutaan pelistä niin jauhetaan itsestäänselvyyksiä tai ollaan muuten vaan väärässä.

Ihan sama. Juuri ne stereotypiat ja kliseet ja hölmöydet tekevät kisoista kisat. Ne naurettavat ylhäältä sanellut totuudet joukkueista antavat tilaa tarinoille. Hollannin romahtaminen ei olisi ollut lähellekään yhtä mielenkiintoista jos meillä ei olisi yhtymäkohtia aiempiin kisoihin. Italia ei olisi voinut voittaa katsojia puolelleen kisojen aikana, jos siitä ei olisi ollut ennakkokäsityksiä. Jalkapallon arvokisoista tekee hienoja tapahtumia juurikin niiden historiallinen jatkumo. Voimme nähdä Saksan menestymättömyyden johtuvan ilkeiden pelaajien puutteesta tai Kreikan aidan matalimman kohdan ylittämisen hauskana jatkeena sen kisahistorialle. Oikeasti tälläisillä asioilla tuskin on juurikaan merkitystä. Ne ovat vain tarinoita. Kyseessä on samanlainen sanaton sopimus kuin wrestlingissä fanien ja painijoiden kesken. Tarinat elävät vain niin kauan kuin hyväksymme jollain 40 vuotta sitten tapahtuneella olevan merkitystä tämän päivän jalkapallossa.

Minä pidän siitä kun Saksasta puhutaan koneena. Pidän Top 5-videoista. Pidän huonoista selostajista, pidän naurettavista stereotypioista ja pidän kansallislaulujen tunteella kajauttajista. Minulle niillä on vielä merkitystä saatana.

Kategoria(t): Jalkapallo | Kommentoi

Vääristymä

People assume that time is a strict progression of cause to effect, but actually from a non-linear, non-subjective viewpoint – it’s more like a big ball of wibbly wobbly timey wimey… stuff.

EM-kisojen puolivälieräottelu Espanja – Ranska oli kuin Jean-Luc Godardin elokuva. Kahden tunnin ajan tuijotin ruutua ajatellen kaiken näkemäni olevan tyylikkäästi ja hienosti toteutettua elämää suurempaa taidetta, mutta lähetyksen loputtua olin vain masentunut ja pohjattoman tylsistynyt. Masentunut, koska Ranskasta ei ollut tarjoamaan minkäänlaista vastusta hallitsevalle mestarille, ja tylsistynyt koska… niin, miksi? Kaikki Espanjan kentällä tekemähän oli periaatteessa ylimaallisen taitavaa ja kaunista. Enkä kuulu niihin joiden mukaan kaikkien joukkueiden pitäisi pelata riskialttiisti ja omaa maaliaan suojelematta. Keskialueen neppailuakaan vastaan minulla ei ole mitään. Ehkä ongelma onkin laajempi kuin Espanjan pelitapa?

EM-kisojen puolivälieräottelu Espanja – Ranska oli kuin kitarasoolo huonolla progealbumilla. Se oli todiste ajan suhteellisuudesta. Valittaessamme jonkun biisin olevan levyllä liian pitkä, puhumme ihan tosissamme sen olevan kaksi minuuttia liian pitkä. Kuinka lyhyt aika on mahdollista ylipäätään tuntea liian pitkäksi? En osaa sanoa kuinka suuri osa Espanja – Ranskasta oli oikeasti Espanjan syöttelyä keskikentällä ilman aikomustakaan tehdä maalia, mutta ainakin ne osat tuntuivat tuossa pelissä kestävän kaikkein pisimpään. Mutta eivät ne tuntuneet pitkiltä koska niiden aikana ei tapahtunut tarpeeksi. Kyse oli jostain muusta. Jostain paljon synkeämmästä.

.

Jalkapallo, kuten kaikki draama, perustuu länsimaiseen aikakäsitykseen. Siihen jossa asiat etenevät lineaarisesti, eli tapahtuvat järjestyksessä ja johtuvat toisistaan. Se on ainoa syy seurata jalkapalloa. Kellon tikittäessä pelaajat loukkaantuvat, saavat varoituksia ja tekevät maaleja. Nämä asiat muuttavat pelin luonnetta, edistävät sen draamaa. Tästä syystä jalkapallon ensimmäiset viisitoista minuuttia ja viimeiset viisitoista minuuttia ovat erilaisia. Viimeiset viisitoista minuuttia ovat seurausta siitä mitä ensimmäisen 75 minuutin aikana on tapahtunut. Ottelun ensimmäistä varttia ja viimeistä varttia ei voi vaihtaa keskenään, koska ne määrittävät toisiaan.

Aika ei ole lineaarista, se pikemminkin sinkoilee päättömästi joka suuntaan avaruuden äärettömyydessä. Voidaan ajatella että aika ei ole suora viiva, vaan pallo. Monet mysteerisen universumimme tärkeimmistä kappaleista ovat pallon muotoisia. Jalkapalloa pelatessamme siis todennäköisesti potkimme jonkinlaista metafooraa elämälle, maailmankaikkeudelle ja kaikelle. Jalkapalloon tiivistyykin kaikki mitä meidän pitää elämästämme maapallolla ymmärtää: koska aika ei ole lineaarista, sillä ei oikeastaan ole hirveästi merkitystä. Tämä on se kauhistuttava todellisuus jonka jouduin kohtaamaan katsoessani Espanja – Ranskaa. Espanjan täydellinen ylivoima loi eräänlaisen tyhjiön jossa ei ollut merkitystä mitä kentällä oli aiemmin tapahtunut. Ottelua saattoi katsoa 30 sekuntia mistä kohtaa tahansa ja ymmärtää täydellisesti koko kaksituntisen luonteen.

EM-kisojen puolivälieräottelu Espanja – Ranska oli masentava ja tylsä koska se muistutti meitä oman elämämme masentavasta tylsyydestä. Se on kuitenkin kisojen ainoa ottelu jonka aion katsoa toisen kerran. Uskon sen tylsyyden nimittäin maskeeranneen jotain. Jotain paljon synkeämpää. Olen vakuuttunut sen olevan repeämä aika-avaruusjatkumossa. Portaali toiseen maailmaan.

Muistele tarkkaan. Mitä oikeasti muistat EM-kisojen puolivälieräottelusta Espanja – Ranska? Et paljoa, vai mitä? Muistat vain pallon siirtyvän hypnoottisesti edestakaisin. Edestakaisin. Puolelta toiselle. Edestakaisin. Ylös ja alas. Uudestaan ja uudestaan. Edestakaisin. Uskon kyseessä olleen keino hypnotisoida ottelua seurannut yleisö. Ne hetket jotka tuntuivat pidemmiltä kuin olivat? Ne olivat pidempiä. Niiden aikana tapahtui jotakin. Jokin ylitti rajan. Aion selvittää mitä se jokin oli.

Kädessäni on kolme rannekelloa jotta tiedän kun aika on alkanut vääristymään. Olen juonut muutaman oluen helpottaakseni siirtymää. Mukanani on vesimeloni, kopio Necronomiconista sekä pyyhe. Aina kannattaa tuoda pyyhe. Käynnistän ottelun samaan aikaan läppäristäni ja televisiostani. Tarkoitukseni on tarkkailla ajankulua, havaita hetki jona aika pysähtyy ja portaali aukeaa, ja astua sisään. EM-kisojen puolivälieräottelu Espanja – Ranska oli kuin huono tieteiselokuva. Katsoessani sitä ystävieni kanssa minun oli vaikeaa oikeuttaa heille obsessiotani koko lajia kohtaan.

Nähdään toisella puolella.

Kategoria(t): Jalkapallo | 2 kommenttia

Maaginen mysteerikierros

The Magical Mystery Tour
Is waiting to take you away
Waiting to take you away

Matka sai alkunsa Italiassa, kuskinaan argentiinalainen Helenio Herrera. Itävaltalainen insinööritaito oli sen maailmaan tuonut, mutta vasta mustasininen kerros maalia teki bussista maailmankuulun kiertolaisen. Herrera ei ollut mikään lunki koulubussin kuski, jonka epäonnistunut rockunelma oli johdattanut aivojen turruttamiseen psykedeelisillä huumeilla. Hän oli kylmä ja vaativa mies, sydämettömäksikin kutsuttu. Sitäpaitsi Herrera piti enemmän amfetamiinista. Kahden voittoisan Euroopan-kiertueen jälkeen havaintoja bussista ruvettiin tekemään joka puolella Italiaa.

Surkeiden kopioiden sanotaan pilaneen alkuperäisen, jopa hilpeän, bussin maineen. Herreran hurauttaessa kaupunkiin bussia ryöpytettiin kaikin mahdollisin tavoin, heitellyin tomaatein ja sanotuin sanoin. Ennen niin siisti ja kaunis, nyt sitä ajettiin lokaan. Niin hirvittävää oli viha bussia kohtaan, että kelttiläismiesten kääntäessä sen nurin Lissabonissa 1967 liverpoolilainen Bill Shankly ilmoitti uhkarohkean suunnitelman tehneen Jock Steinista kuolemattoman.

Bussi ei kalskahda kovinkaan seksikkäältä ihmisten korvissa. Niillä ei ole erityisen voimakasta kulttuurista merkitystä. Popkulttuurissa bussit ovat useimmiten köyhien tapa matkustaa, eivätkä ne ole lähes koskaan iloisia ja hauskoja tai yllätyksellisiä. Busseissa ei rakastuta kuten junissa eikä niissä ole kaupunkilaisromantiikkaa kuten metrossa tai sporassa. Kun bussi joskus popkulttuurissa esiintyy, on se matkalla helvettiin joko kuvainnollisesti (Speed) tai kirjaimellisesti (Nightmare on Elm Street 2). Niinä harvoina kertoina kun se yritetään esittää positiivisessä valossa, on edessä väistämätön floppaaminen. Magical Mystery Touria (siis sitä elokuvaa) pidetään yleisesti Beatlesin käsittämättömimpänä teoksena. Edes maailmanhistorian vaikutusvaltaisin yhtye ei kyennyt myymään yleisölleen bussia jännittävänä seikkailuna.

Ja eihän busseissa matkustaminen kivaa ole. Niissä on ahdasta. Ne haisevat hieltä. Kyyti on useimmiten epätasaista ja ihmiset epäystävällisiä. Mutta niillä pääsee pisteestä A pisteeseen B. Vaikka jälki olisi rumaa ja äärimmäisen puuduttavaa, bussilla pääsee eteenpäin. Se on aikojen saatossa koeteltu tapa ja korvaajaa sille ei ole. Bussi on edelleen tietylle ihmisryhmälle paras tapa liikkua, pidettiin siitä tai ei.

Bussit katosivat muodista 70-luvulle tultaessa. Nixonin ajan kyynisyyden levittyä ja tapettua viimeisetkin hipit sen kaltaiselle kollektiivisuudelle ei ollut enää sijaa. Hollannin ja Etelä-Amerikan yksilökeskeisyys vakiintui ainoaksi oikeaksi tavaksi ja bussi suljettiin ö-mappiin vääränä ja vanhentuneena. Välillä se muistutti itsestään, lähinnä italialaisten ansiosta, mutta silloinkin konsensus oli että siitä oli hyötyä vain onnekkaan sattuman kautta. Todellista arvoa bussille ei annettu.

Bussi löydettiin uudestaan vasta 80-luvulla. Vastuussa olivat britit. Birminghamilaiset ajoivat sillä glooriaan Rotterdamissa 1982 ja vähän myöhemmin Lontooseen sen toivat entiset tykkimiehet. ”Boring, boring Arsenal”-huudot kaikuivat ympäri Englantia punavalkoisen bussin körötellessä kohti määränpäätään päästämättä yhtäkään ohitseen. Suosionsa huipulle bussi nousi vuoden 1990 kesällä. Ketään eivät tuntuneet kiehtovan vauhti ja vaaralliset tilanteet, tärkeintä oli vain päästä maaliin rauhallisesti ja varovaisesti. Vierestä katsomaan joutuneille tilanne ei tietenkään ollut ideaali.

And if a double-decker bus
Crashes into us
To die by your side
Is such a heavenly way to die

Jalkapallossa bussin parkkeeraamisella maalin eteen tarkoitetaan äärimmäisen negatiivista tapaa pelata. Sillä viitataan taktiikoihin joissa joukkue ei edes yritä vahingoittaa vastustajaansa, vaan yrittää vain ja ainoastaan varjella omaa maaliaan takaiskuilta. Bussitaktiikoita vihataan. Se on täysin ymmärrettävää. Ne tekevät pelistä hidasta ja vaivalloista katsottavaa. Ne pakottavat kummankin joukkueen harkitsemaan tarkkaan jokaista siirtoaan kentällä, sillä yksikin virhe saattaa johtaa tappioon. Bussitaktiikat varastavat jalkapallolta sen spontaanin luonteen ja muuttavat sen ennalta harjoitelluksi edestakaisin juoksenteluksi. Kuka voi toisaalta syyttää joukkueita ja valmentajia voittoon pyrkimisestä kaikin mahdollisin keinoin? Sehän on monille jalkapallon tarkoitus.

Henkilökohtaisesti en ole ihan samaa mieltä. Minulle tarkoitukset eivät aina pyhitä keinoja. Uskon arvokkaan tappion olevan tärkeämpää kuin voiton rääpiminen keinolla millä hyvänsä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita että vihaan busseja. Hyväksyn että kuten elämässä, ihmisillä on jalkapallossa erilaiset tavoitteet. Haemme siitä erilaisia kokemuksia. Toisille kysymys on arvovallasta, voittamisesta ja muiden yläpuolelle nousemisesta. Toisille taas esteettisistä kokemuksista. Kauniista hetkistä ja muistoista. Jalkapallo, kuten elämä, on usein parhaimmillaan ollessaan ristiriitaista. Voiko joku oikeasti väittää etteivät Chelsean ja Barcelonan kamppailut tämän vuoden Mestarien liigassa olleet viihdyttäviä? Ne olivat viihdyttäviä koska niissä kohtasivat kaksi täysin erilaista lähestymistapaa. Bussin pelaamisessa ei ole mitään häpeällistä, mutta ei ole bussille naiivisti häviämisessäkään. Päinvastoin. On kunnioitettavaa kaatua omaan miekkaansa uskoen tehneensä kaikkensa oman pelinsä puolesta. Taivaallinen tapa kuolla.

Bussi on nyt muodikkaampi kuin koskaan. Saksalaisen Rehaklesin raivattua tiensä sillä Euroopan poikki bussi on ollut aina läsnä suurissa tapahtumissa. Monet luulivat nähneensä sen Barcelonan yössä muutama vuosi sitten, mutta José Mourinho korjasi sinimustien siirtyneen nykyaikaan ja käyttäneen lentokonetta. Tänä keväänä bussi on ollut kaikkien huulilla. Havainnot ovat vain kiihtyneet kesää kohti tultaessa ja monet ovatkin pelänneet bussien pilaavan koko karnevaalitunnelman Puolassa ja Ukrainassa. Kreikan bussi ainakin on karauttanut jo Gdanskiin ja perjantaina saksalaiset saavatkin taas hakata päätään sen oveen kahden tunnin ajan. Todennäköisyydet sanovat heidän onnistuvan, mutta sitä ennen bussi ei hievahdakaan.

Kategoria(t): Jalkapallo | Kommentoi