Kotilo ja pappi

Un artiste n’est un artiste que grâce à son sens exquis du beau, — sens qui lui procure des jouissances enivrantes, mais qui en même temps implique, enferme un sens également exquis de toute difformité et de toute disproportion

Germaine Dulacille kävi kuten älykkäille naisille usein käy historiaa kirjoitettaessa. Hänen nimensä pyyhkäistiin kätevästi kaanonista ja kaikki hänen saavutustensa hedelmät jaettiin ei ainoastaan miesten, vaan suurmiesten kesken. Elokuvahistorian revisionismissa on kuitenkin ongelma. Joskus väärä kela selviää. En varmastikaan ole millään tasolla pätevä arvioimaan surrealismin suuria teoksia, mutta katsoessani nyt Luis Buñuelin ja Salvador Dalín Andalusialaista koiraa näen kaksi pikkupoikaa jotka ovat keksineet kärventää muurahaisia suurennuslasilla. Kun taas katson Dulacin Le Coquille et le Clergymania, näen taiteellisen vision tuotuna henkiin.

Elokuva alkaa kenraalin viedessä papiksi paljastuvalta alkemistilta tämän miehisyyden. Hitaasti ympäriinsä tepasteleva kenraali ilmestyy milloin mihinkin huoneen nurkkaan heiluttelemaan kimaltelevaa, fallosmaista miekkaansa ja pelästyttää papin perinpohjaisesti. Ja se minulle ainakin tulee ranskalaisista mieleen. Siis jonkinlainen surrealismi. Taipumus olla, ainakin omasta mielestään, askeleen muita edellä silloinkin kun he ovat kaksi jäljessä. Jos ranskalaisella on heikkous, kääntää hän sen silmänräpäyksessä hyveeksi. Hän tekee rappiosta kaunista ja sylkee pyhimysten päälle. Täydellisyys ei ole tavoiteltavaa, koska se tarkoittaa ettei ole enää mihin edetä.  Tärkeää on vain ikuinen kauneuden tavoittelu, ikuinen edistys.

Kaunis nainen on ripittäytymässä kenraalille. Pappi sekoaa tästä täydellisesti ja käy kiinni kenraaliin, jonka naama rupeaa halkeilemaan ja lopulta hajoaa kahdeksi kappaleeksi. Mutta miten tämä kaikki suhteutuu ranskalaiseen jalkapalloon? Niissä rasittavissa vanhoissa, enemmän ja vähemmän tosissa, kliseissä saksalaiset ovat tehokkaita ja pelaavat tehokkaasti, italialaiset ovat ovelia ja pelaavat ovelasti ja brasilialaiset ovat iloisia ja pelaavat iloisesti. Mutta miten ranskalaiset pelaavat? Eivät ainakaan surrealistisesti. Ranskalaisessa jalkapallossa ei ole mitään omituista eikä erikoista. Siinä ei ole mitään yllättävää eikä jännittävää. Se on pikemmin ennalta-arvattavaa. Muualta tuotuja tapoja pelata ja muualta tuotuja pelaajatyyppejä. Ranskalainen jalkapallo on kuin kangas, jolle joku on sekoittanut parhaita löytämiään värejä ja olettanut luovansa siten täydellisen taideteoksen. Ja itseasiassa luulikin hetken luoneensa.

Nyt pappi näkee naisen suutelevan kenraalia. Kuva saa papin matkaamaan mielessään purjeveneellä laguuniin, jossa nousevat höyryt saavat hänet hallusinoimaan. Hän näkee kunnollisia naisia. Ei ranskalainen peli aina sellaista ollut. 50-luvulla hiilikaivostyöläisen poika Raymond Kopa tanssi läpi puolustusten ja antoi Just Fontainen viimeistellä. 80-luvulla Ranskalla oli säkenöivän upea keskikenttä, carré magiqueksi eli taikaneliöksi kutsuttu. Lilliputtimaiset Alain Giresse, Jean Tigana, Luis Fernandez ja Michel Platini syöttelivät vastustajansa tainnoksiin. Paras joukkueensa sillä kuitenkin oli vuosituhannen taitteessa. Ensimmäisenä maana peräkkäiset MM- ja EM-kisat voittanut ryhmä oli nopeampi ja vahvempi kuin yksikään vastustajistaan. Puhuttiin seuraavien vuosikymmenten ranskalaisesta dynastiasta. Sen pelaajatuotanto oli aivan omaa luokkaansa. Ranskasta tuli kuin sarjatuotantona fyysisiltä ominaisuuksiltaan täysin ylivertaisia jalkapalloilijoita. Isoja, nopeita ja voimakkaita. Kymmenen vuotta myöhemmin se oli FIFA rankingissa sijalla 27, alempana kuin koskaan aiemmin. Jokin meni pieleen. Jokin unohtui.

Ja pappi pudottaa kristallipallon ja hän näkee… mitä hän näkee? Hän näkee maan. Hän näkee taivaan. Nainen on taas ripillä. Nyt kuuntelemassa onkin pappi. Hän himoitsee tätä naista. Nyt hän repii naisen vaatteet! Sillä joukkueella oli Henry. Sillä joukkueella oli Djorkaeff. Mutta ennenkaikkea sillä joukkueella oli Zinedine Zidane. Zidanessa sillä oli jotain mitä muilla ei ollut. Pelaaja joka osasi taikoa. Jalkapallo etenee nopeasti. Pian fyysisesti vahvat pelaajat eivät enää olleetkaan muodissa. Tilalle tuli vikkelyys ja syöttötaito. Ranska jäi askeleen taakse. Trendeillä ei kuitenkaan sinänsä ole merkitystä. Kaikki pelitavat muuttuvat ennenpitkää ennalta-arvattavaksi ja niihin kaikkiin keksitään lääke. Jalkapallossa surrealismia eivät edusta pelitavat vaan yksilöt. Sellaiset pelaajat, joiden seuraavaa liikettä emme pysty ennustamaan. Zidane ei ollut erityisen nopea eikä erityisen vahva. Luomalla muotin johon haluamme pelaajiemme astuvan menetämme surrealistit.

Nyt pappi näkee naisen jo kaikkialla. Himo polttaa häntä. Nainen pakenee maantietä pitkin papin juostessa perässä kädet heiluen ja rinnat silmissään vilkkuen. Viimein he tulevat sisään. Pappi astuu huoneeseen. Siellä on kristallipallo. Hän näkee siinä naisen. British Board of Film Censors antoi kuuluisan tulkinnan, jonka mukaan Le Coquille et le Clergyman on: ”Ilmeisen tarkoitukseton, mutta jos tällä on tarkoituksensa, se on epäilemättä pahennusta herättävä”. Elokuva hämmensi heitä. Se oli liian omituinen ja liian arvaamaton. Dulac voitti. Sensorit arvasivat jopa sitä tulkitsematta sen osuvan heidän kipupisteisiinsä. Raivostuneet surrealistit mellakoivat elokuvan ensi-illasta ja syyttivät Dulacia visioidensa pilaamisesta. Äänielokuva tuhosi hänen uransa lopullisesti ja Germaine kuoli muutamaa vuotta myöhemmin unohdettuna.

Me tiedämme täsmälleen minkälainen joukkue Suomea vastaan tänään asettuu. Parempi kuin Suomi ainakin. Taitavampi. Nopeampi. Vahvempi. Mutta toisaalta ennalta-arvattava. Se yrittää, ja jos se ei onnistu, se yrittää uudestaan samalla tavalla. Siksi se on mahdollista turhauttaa. Siksi se on mahdollista kaataa. Se on paha jota ymmärrämme. Sellainen on helpompi voittaa kuin jokin jota ei ymmärrä.

Mainokset
Kategoria(t): Jalkapallo. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

3 vastausta artikkeliin: Kotilo ja pappi

  1. Olli sanoo:

    Moi. Olen lukenut blogiasi melkein alusta asti ja yritän antaa rakentavan palautteen. Alussa lukeminen oli nautinnollista, mutta viime aikoina se on ollut melkein sietämätöntä. Toivoisin että keskittyisit hieman enemmän asiaan ja vähän vähemmän taiteellisuuteen. Usko mua, se teksti on sisällöllisesti tällöin paljon järkevämpää. Metaforat on kivoja silloin kun ne liittyy jalkapalloon – koska suurin osa lukijoistasi varmaankin pitää jalkapallosta. Metaforat eivät ole kivoja silloin kun ne esittelevät jotain kvasitaidetta tai elokuvahistoriaa. Vielä kamalampaa on yrittää urkkia tiedonmurusia jostain 2000-sanaisesta elokuva-analyysistä.

    • tresjoli22 sanoo:

      Kiitos palautteesta! Tosi kiva saada välillä tälläistä joka puuttuu sisältöön.

      Olen kovasti yrittänyt pitää tasapainossa kirjoittamista taktiikan, kulttuuristen aspektien ja fiktion välillä. Kaikkien näiden kirjoitusten ei toki ole tarkoituskaan olla kaikille. Voi olla että olen vetänyt jutun välillä vähän pitkäksi, mutta joskus se on ollut tarkoituskin. Toisaalta kirjoitin viime kuussa kaksi juttua jotka keskittyivät käytännössä pelkkään jalkapalloon ja kyllä niitä on taas tulossa, pari on jo mielessäkin. Alusta asti tarkoitus on ollut tehdä monipuolista ja erilaista blogia. Olisi mielenkiintoista kuulla enemmänkin ihmisiltä mistä asioista teksteissä on pidetty ja mistä taas ei.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s