Viimeistely

Kaupunginosa vaihtui toiseen nopeasti. Töölö, Alppila, Vallila, Käpylä. Mutta ei hän sitä huomannut. Juho Mäkelän silmät pysyivät visusti kiinni. Ei hän edes tiennyt miksi juoksi. Varmaan paetakseen Totuutta. Mäkelä tiesi että jos hän avaisi silmänsä nyt, sen kylmä, kova katse tuijottaisi häntä takaisin kuin tarhan lihavin lapsi viimeistä palaa kakusta. Mitään ei ollut enää tehtävissä. Juokseminen ei tuntunut erityisen hyvältä eikä älykkäältä ajatukselta. Juho tunsi kuitenkin pakottavan tarpeen. Jokin ajoi häntä eteenpäin.

Viikko sitten Parkheadilla HJK haastoi eurooppalaisen huippujoukkueen tosissaan. Suomifutista vihaavat jäärät saavat puolestani kehitellä tekosyitä skottiliigan heikosta tasosta ja suomalaisen kauden aikaisemmasta alkamisajasta loputtomiin saakka, mutta totuus ei pala tulessakaan. Klubi ei ainoastaan hakenut Glasgowsta hyvää tulosta, vaan teki sen viemällä pelin painopisteen Celticin päätyyn ja taistelemalla tasaisesti täysin ylivertaisella budjetilla operoivaa joukkuetta vastaan.

Mannström veti jatkuvasti Izaguirren mukanaan keskustaan, jättäen Sorsan vapaaksi ravaamaan laitaansa ylöspäin. Savage pystyi pitämään pallon omilla ahtaimmissakin raoissa, Schüller nautti uuden pelipaikkansa tuomasta vapaudesta ja Perovuokin onnistui roolissaan puolustuksen suojana. Puolustuslinja tuntui alun sähellyksen jälkeen pitävältä ja Väyrynen katkoi, rakensi, ohjasi ja rikkoi juuri kuten keskikentän johtajan kuuluukin. Kaikki toimi upeasti. Ehkä vihdoin? Ehkä tämä olisi se vuosi?

Sitten Mäkelä loukkaantui ja suunnitelmat menivät uusiksi.

Hänellä ei ollut aavistustakaan kuinka kauan hän oli juossut. Tai kuinka kauas. Kaikkia hänen lihaksiaan särki, mutta pysähtyminen ei ollut vaihtoehto. Juho Mäkelä oli aina uskonut johdatukseen. Hänen jalkansa liikkuivat, koska hänen kuului olla jossain muualla. Ajatus oli lohdullinen. Hänen askelillaan oli tarkoitus vain jos mitään ei oltu vielä menetetty. Sillä hetkellä hän ei enää juossut pakoon. Hän juoksi kohti jotakin. Juho Mäkelä avasi silmänsä. Hän ei enää pelännyt. Paikka oli Juholle umpiouto. Ei hän ainakaan Helsingissä ollut. Eikä Suomessa. Ehkei edes tällä planeetalla tai tässä ajassa. Mutta ajalla ja paikalla ei ollut merkitystä. Hän oli juuri siellä missä hänen kuuluikin olla.

Mitään ehkää ei tarvita. HJK jatkaa karsinnan seuraavalle kierrokselle. Liian kauan suomalainen jalkapallo on kumartanut kuville, nöyristellyt suuremmilleen. Pelko on turhaa. Celtic on hyvä joukkue, mutta se on kaadettavissa. Mäkelän loukkaantuminen on kova isku, mutta hän ei ole korvaamaton. Karkuun juoksemisen aika on ohi. On aika juosta kohti jotakin.

Vihdoin hänen vauhtinsa alkoi hidastua. Hän oli perillä. Juho erotti kaukaisuudesta kaksi hahmoa. Yhtäkkiä hänen kätensä nousi ja hänen jalkansa alkoivat tikkaamaan kuin itsestään. Mäkelän lähestyessä hahmoja hänen jalkateränsä alkoi kääntyä. Hän potkaisisi sisäsyrjällä, kuten aina. Potku osui maahan rojahtaneen miehen nivusiin. Georgios Samarasin rääkäisy oli hirvittävä.

Mainokset
Kategoria(t): Jalkapallo. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s