Kohtalo

Miehen silmät aukesivat vain puolittain, mutta se riitti. Hotellihuone lainehti. Hän tunsi olonsa Joonaksi valaan vatsassa. Pimeä, kostea luola oli täynnä pedon illan aikana syövereihinsä ahmaisemia ihmisiä ja tavaroita. Hän yritti laskea ympärillään makaavat alastomat ruumiit, mutta oli vaikeaa päätellä missä yksi vartalo alkoi ja toinen päättyi. Tulvaportit halkeilivat ja muistot eilisestä valuivat takaisin pieninä puroina. Ilta oli alkanut täysin viattomasti, mutta niinhän se aina alkaa. Ei näin elävällä ole mitään illuusioita iltojensa kulusta, kaava on toistunut liian kauan. Eikä se ole vahinko. Hän piti seksistä ja huumeista, ja hän rakasti jalkapalloa.

Georgios Samaras hämmentää minua. Jotain upeaa hänen tavassaan pelata on. Se on niin… löysää. Niin raukeaa. Kuin laiskiainen pelaamassa jalkapalloa. Nukkuu suurimman osan ottelusta ja pallon saadessaan neppailee sen pitkillä raajoillaan suoraan takaisin vastustajalle. Ja sitten aina välillä luikertelee neljän miehen ohi, pamauttaa pallon ylänurkkaan, raapii partaansa ja sukii hiuksensa takaisin korvansa taakse. Samaras on varmasti maailman ainoa ihminen joka osaa näyttää yhtä aikaa täydellisesti vartalonsa hallitsevalta ja käsittämättömän kömpelöltä. Se on kaunista. Laiskaa, mutta loistokasta. Vaivattoman coolia. Samaras on rocktähti maailmassa jossa sellainen on jatkuvasti vaikeampaa olla. Silti Samarasin nähdessäni en koe tarvetta polvistua hänen alttarillaan, vaan minun tekee mieli lyödä häntä pesäpallomailalla typerään hevosennaamaansa. On vaikeaa selittää miksi.

Ylös nouseminen on aina vaikein osuus. Niin se oli varmasti Jeesuksellekin. Ristiinnaulituksi tuleminen, kuten huumeiden vaikutuksen alaisena oleminen, on passiivista. Passiivisuus on helppoa, silloinkin kun se on kauheaa. Hänen pukunsa oli aseteltu roikkumaan kaapin oveen. Mies puki sen päälleen ja avasi verhot. Kirkas auringovalo sokaisi hänet. Kesti hetken tottua siihen, ja kahta kauemmin tottua näkymään jonka se valaisi. Oven viereiselle seinälle oli maalattu kissankokoisin kirjaimin ”THIS IS NOT AN EXIT” joko verellä tai ulosteella. Mahdollisesti molemmilla. Olivatko tapahtumat saaneet jonkin ikävän käänteen, vai oliko tämä vain jonkun taideopinnot keskeyttäneen nuoren harhainen yritys oikeuttaa sukupuolitautien ja muotihuumeiden cocktailinsa hapuilevalla systeemin vastustuksella? Mies sytytti röökin ja katsoi peiliin. Ei ruhjeita.

Ongelma on ettei Samaras ole oikea rocktähti. Hän on halpa kopio. Hänen kasvoillaan on jatkuvasti hämmentynyt ilme, sellainen kuin oravalla jolle on juuri kerrottu elämän tarkoitus. Hänellä on pitkät hiukset ja parransänki, mutta ne näyttävät lapsellisilta, sellaisilta jotka rocktähdeksi kovasti haluava kasvattaisi. Sitäpaitsi Samaras on suunnattoman ärsyttävä ja turhauttava jalkapalloilija. Hän ei nimittäin ole kovinkaan hyvä. Jatkuvat pallonmenetykset tekevät hänestä huonon targetin, laiskuus tekee hänestä huonon laiturin ja surkea viimeistely tekee hänestä huonon maalintekijän. Samaras on jatkuva muistutus siitä kuinka epäcoolia on yrittää olla cool. Hän on rocktähti, mutta hän on kreikkalainen rocktähti. Mauton ja huono. Silti tunnen fantasioissani aina suunnatonta hellyyttä häntä kohtaan kalloon kumauttamisen jälkeen. On vaikeaa selittää miksi.

”Näenkö sinua enää koskaan uudestaan?”, heleä naisääni kysyi miehen avatessa huoneen oven. Mies pysähtyi hetkeksi paikoilleen. ”Tuskin”, hän vastasi ja käveli ulos. Hän muisti äänen edellisillalta. Viehättävä nainen. Mies kuitenkin tiesi ettei muissa vastauksissa ollut järkeä. Ei siksi ettei hän olisi halunnut nähdä naista uudestaan, vaan koska vastaamalla toisin hän saisi jälleen mahdollisuuden huijata olevansa kykeneväinen suhteeseen. Hän oli särkenyt tarpeeksi monta sydäntä. Omansa mukaanlukien. 

Käyn jonkinlaista päättymätöntä neuvottelua itseni kanssa. Samarasin loputon surkeus herättää minussa vihan tunteita ja oma vihani herättää minussa empatian tunteita. Hän kiehtoo ja vaivaa minua. Se on ärsyttävää ja huvittavaa. Vihaan ja rakastan Georgios Samarasia.

Yhden palaessa loppuun mies sytytti uuden. Hän ei ollut varma mitä odotti, kunhan vain odotti. Hän oli aina uskonut johdatukseen. Hänen jalkansa eivät kantaneet eteenpäin, koska hänen kuului olla juuri tässä, juuri nyt. Silmäkulmastaan hän erotti hotellista ulos kävelevän hahmon. Dimitar Berbatovin käsi puristui nyrkkiin. Tupakka tippui hänen kädestään. Isku oli kova ja kreikkalainen tuupertui maahan ymmärtämättä mitään tapahtuneesta. Berbatov ei itsekään ollut varma miksi löi. Jotain ärsyttävää siinä tyypissä vaan oli.

Mainokset
Kategoria(t): Jalkapallo. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s