Ukrainan keuhkot

Se oli surullisimpia hetkiä jonka olen jalkapallon parissa viettänyt. Turnauksen avausottelun ensimmäinen puoliaika lähestyi loppuaan Sveitsin hakiessa vimmatusti johto-osumaa. Varsinkin joukkueen kapteeni Alexander Frei vaikutti nälkäiseltä. Hänen seurajoukkuekautensa Borussia Dortmundissa oli ollut pitkästä loukkantumisesta johtuen valtaisa pettymys, mutta se jäisi jalkapallohistoriaan pelkkänä alaviitteenä mikäli hän onnistuisi johdattamaan maansa glooriaan kotikisoissaan. Frein pakkomielteinen halu onnistua paistoi läpi kaikesta mitä hän kentällä teki. Jo ensimmäisen puolen tunnin aikana hän oli ehtinyt laukoa maalia kohti viitisen kertaa, enimmäkseen tosin paikoista joista maalin tekemällä löytää itsensä kisojen lopuksi Top 5-listoilta. Sitten 44:llä minuutilla kesken Sveitsin nopean vastahyökkäyksen pallo jäi pyörimään Frein jalkoihin huonon haltuunoton seurauksena. Yrittäessään korjata liikettään hän ei nähnyt vastaansa juoksevaa Zdenek Grygeraa. Poks.

Rike ei näyttänyt erityisen pahalta ja Grygera selvisikin siitä ilman keltaista korttia. Freille ei käynyt yhtä hyvin. Kameran poimiman lähikuvan sveitsiläisen kasvoista nähneet tiesivät heti mitä oli tapahtunut. Juventus-puolustajan polvi oli napsahtanut hänen liikkeen suunnasta johtuen luonnottomassa asennossa olleeseen polvitaipeeseensa. Frei makasi kentällä kuin ruumis, täysin liikkumattomana. Shokki oli iskenyt. Alexanderin lasittuneet silmät tuijottivat eteensä aukeavaan tyhjyyteen, mustaan aukkoon jossa kaikki vaikeasta loukkaantumisesta kuntoutumisen eteen tehty työ oli ollut turhaa. Lopullisesti Frei murtui huoltajien kantaessa häntä kohti pukusuojaa. Kyyneleet eivät johtuneet kivusta eivätkä kiukusta. Ne johtuivat pettymyksestä.

Kotikisojen merkitys jalkapalloilijalle on valtava. Tietenkin. Psykologisesti ajatus menestymisestä juuri kotonaan on tärkeä, sillä se tarkoittaa onnistumista elämässä sen kulttuurin silmissä johon on kasvanut. Bill Hicks, yksi suurimmista sankareistani, ei koskaan ollut suosittu kotimaassaan. Se vaivasi häntä. Saavutettuaan valtavan suosion Englannissa ja Kanadassa Hicks palasi Yhdysvaltoihin vain esiintyäkseen jälleen samoissa surkeissa pikku kapakoissa samoille kolmellekymmenelle ihmiselle. Kuolemaansa asti Hicks teki epätoivoisia kiertueita kotiseuduillaan (”I’ve been on what I call my UFO Tour, which means, like UFOs, I too have been appearing in small southern towns in front of a handful of hillbillies lately. I’ve been doubting my own existence.”), vaikka tiesi hyvin että komediansa oli liian synkkää ja liian poliittista saavuttaakseen koskaan suurta suosiota. Omassa kulttuurisessa viitekehyksessään läpimurron tekeminen oli hänelle tärkeämpää kuin täydet salit ja helppo rahastus.

Sekään ei kuitenkaan ole mitään verrattuna siihen kuinka paljon nuo kisat merkitsivät juuri Freille. Ensinnäkin kyseessä oli hänen paluunsa jalkapalloon. Käytännössä koko kausi oli mennyt loukkaantumisesta toipumiseen ja Frei oli tehnyt hirvittävän määrän töitä päästäkseen kuntoon juuri näitä otteluita varten. On vaikeaa ymmärtää kuinka turhauttavaa jalkapalloilijalle on katsoa vierestä muiden pelaamista. Kyse on äärimmäisen kilpailullisista ihmisistä, joille voittaminen ja menestys elämässä ovat kaikki kaikessa. Täydellisessä epätietoisuudessa siitä palaavatko enää koskaan entiselle tasolleen he polkevat yksinäisyydessä kuntopyöräänsä satojen ja taas satojen tuntien ajan. Lajissa rakastamiansa asioita, nurmen tuoksua ja tyydytystä täydellisestä haltuunotosta, he eivät ole olleet lähelläkään puoleen vuoteen. Kysymys oli Freille kaiken tämän purkautumisesta kentällä.

Vielä tärkeämpää kuitenkin oli hänen symboolinen arvonsa Sveitsille. Joukkueen kapteeni ja paras pelaaja edusti Sveitsille toivoa noissa kisoissa. Paineet olivat valtavat, mutta niin olivat mahdollisuudetkin. Kyseessä on kokonaisen kansan mukaansa tempaava hetkellinen aivokemiallinen epätasapaino, jossa jokainen onnistuminen on orgastista, jokainen voitto rakkaudentunnustus elämälle. Frei ei ainoastaan edustanut Sveitsiä, hän oli Sveitsi. Hän tulkitsi kentällä tuon valtavan ihmisryhmän tunteita. Kun Frei kaatui, kaatui koko Sveitsi. Se itki hänen kanssaan. Solidaarisuus tuntuu hyvältä, mutta saavuttamatta jääneet asiat satuttavat.

Ukraina pelasi eilen hyvin. Ruotsi antoi sille sauman perusteettoman ylimielisellä suhtautumisellaan ja kisaisäntä käytti tuon sauman loistavasti hyväkseen. Se pelasi näyttävää, nopeatempoista jalkapalloa ja onnistui lähes kentän jokaisella osa-alueella, taktisesti ja pelillisesti. Nuori Jevhen Konoplyanka pelasi itsensä kertaheitolla koko Euroopan tietoisuuteen ja takatukkansa, muttei voimiaan menettänyt Andrei Voronin juoksi kuin nuori varsa voittaen kaksinkamppailun toisensa jälkeen. Jopa maaliin joutunut Shakhtar Donetskin kakkosmaalivahti Pyatov loisti. Yksi oli kuitenkin ylitse muiden. Ei varsinaisesti koska olisi pelannut paremmin kuin muut, vaan koska jos joku ottelun Ukrainalle ratkaisi, sen täytyi olla hän.


Ensimmäiset muistikuvani Andrei Shevchenkosta ovat edellisen vuosituhannen lopulta. Tuolloin maailman kovimman kärkiparin Sergei Rebrovin kanssa muodostanut Sheva latoi Mestarien liigassa yhteensä kahdeksan maalia, joka riitti jaettuun ykkössijaan Tobagon ihmemies Dwight Yorken kanssa. Dynamo Kiev eteni kilpailussa aina välieriin asti, pudottaen matkalla muunmuassa Arsenalin ja hallitsevan mestarin Real Madridin. Kyseessä oli oikeastaan ensimmäinen kosketukseni jalkapalloon Euroopan suurten sarjojen ulkopuolelta. Saman vuoden lokakuussa verkkokalvoihini painui ikuisiksi ajoiksi viimeisten minuuttien vapaapotku yli räpiköivän Aleksandr Filimonovin, joka murskasi Venäjän haaveet kisapaikasta.

Noista hetkistä on aikaa yli vuosikymmen, Shevchenko on nyt 35-vuotias. Sen ikäisellä pelaajalla ei pitäisi olla paikkaa nykyjalkapallossa. Ensimmäisen puoliajan eilen tuntuikin, että Shevchenko on askeleen perässä. Taidettiin hänet studio-osuudessakin lytätä. Tahtoa on mutta askel painaa.

Se oli kauneimpia hetkiä jonka olen jalkapallon parissa viettänyt. Shevchenkon tehdessä toisen pistojuoksunsa etutolpalle ja puskiessa pallon maaliin ajattelin Alexander Freita. Mieleni perukoilta kaivautunut kuva maahan tuupertuneesta sveitsiläisestä auttoi ymmärtämään hetken suuruuden. Shevchenko juoksi vaihtopenkille halaamaan Oleg Blohinia. Ketä kiinnostaa enää kuinka hänen kautensa sujui? Ukraina hengittää nyt Shevchenkon keuhkoilla.

Mainokset
Kategoria(t): Jalkapallo. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

4 vastausta artikkeliin: Ukrainan keuhkot

  1. Nimetön sanoo:

    Naita on ilo lukea, kiitos. Dwight Yorke on tosin Tobagolta ei Trinidadista.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s