Parasta ennen

Saksan joukkueessa on kahdeksan minua nuorempaa pelaajaa. Kisojen nuorin jalkapalloilija on Hollannin Jetro Willems, joka on syntynyt muutamaa kuukautta ennen poninhäntäisen Roberto Baggion taivaisiin kiskaisemaa traumaa. Ruotsin joukkue on ainoa johon ei kuulu yhtäkään minua myöhemmin syntynyttä. Tämä tarkoittaa käytännössä, että minun olisi jo kuulunut tehdä kansainvälinen läpimurtoni mikäli aion jonain päivänä johdattaa Suomen maajoukkueen ensimmäisiin arvokisoihinsa. Vähän rupeaa kutkuttelemaan ajatus pläägien kaivamisesta kaapinpohjalta, mutta turha tässä on mitään kiirettä pitää. Miklukin oli lupaava pelaaja melkein kolmekymppiseksi asti.

Koska olen vasta 23, minun on vaikeaa sanoa onko nuoruus elämän parasta aikaa. Popkulttuuri on minulle niin kertonut ja käskenyt pitää kiirettä, sillä kohta alkaa vakava osuus elämästäni. Se osuus jossa etsitään vaimo ja perustetaan perhe ja rakennetaan omakotitalo ja hankitaan työpaikka joka pikkuhiljaa syövyttää sieluni mustaksi aukoksi johon katoavat kaikki epäilykseni pikkuporvarillisesta elämästä sekä statuksen ja rahan tavoittelun ihanuudesta. Siksi olen yrittänyt ahtaa elämäni ensimmäiseen kvartaaliin kaiken sen, mitä vanhempana on tarkoitus huvittuneesti muistella. Matkustellut, jahdannut tyttöjä, juonut liikaa, lukenut kirjoja ja ollut kiinnostunut asioista. Kohta olen valmis seuraavaan vaiheeseen. Siihen jossa ei suhtauduta enää intohimoisesti mihinkään.

Kuten popkulttuuri, jalkapallo rakastaa nuoruutta. Maailman parhaina pidetyt pelaajat ovat aina nuoria, alle kolmikymppisiä useimmiten. Yksikään joukkue jonka ikäkeskiarvo on ollut yli 28 ei ole koskaan voittanut jalkapallon maailmanmestaruutta. Nyt turnauksen nuorin joukkue on Saksa. Se onkin ennakkosuosikki voittamaan mestaruuden jos uskomme lehtien kisaliitteitä, joiden asiantuntijoilla tosin on pakottava tarve veikata jotakin muuta kuin Espanjaa osoittaakseen ylivertainen tietämyksensä. Fanitkin ovat muuttuneet kylmemmiksi. Nykyään vanhan pelaajan lähtiessä joukkueesta lasketaan ”olleen oikea aika luopua” hänestä ja mietitään onko järkevää ”sitoutua enempää kuin vuodeksi” yli 30-vuotiaaseen pelaajaan. Olisihan kamalaa mikäli joukkue ei saisi seuraavana vuonna enää yhtä paljoa rahaa miehen myymisestä toiseen seuraan. Lojaalius ei ole kovinkaan merkittävä arvo nykyjalkapallossa. Jokaisella on parasta ennen-päivä.

Country-muusikko Johnny Cashin ura oli vapaapudotuksessa 90-luvun alussa. Hänen levy-yhtiönsä kyllästyi kerta toisensa jälkeen flopanneisiin julkaisuihin ja jätti viinan ja lääkkeiden runteleman miehen esiintymään puolityhjille saleille ympäri Amerikan synkimpiä pikkukaupunkeja. Sieltä masentuneen ja maahan lyödyn Cashin löysi Rick Rubin, lähinnä rapin ja hevin tuottamisesta tunnettu partasuinen vuori mieheksi, joka halusi lapsuuden sankarinsa perustamansa levy-yhtiön keulakuvaksi.

Cashin edelliset levyt olivat olleet yksi toisensa jälkeen epätoivoisempia yrityksiä tehdä mahtipontinen paluu huipulle. Rubin halusi jotain aivan muuta. Hän levytti Cashia tämän omassa olohuoneessa vain akustisen kitaran säestämänä. Mies mustissa lauloi paitsi omiaan, myös uudempien lauluntekijöiden kuten Tom Waitsin ja Glenn Danzigin kappaleita. Albumi oli valtava menestys ja pelasti Cashin uran. Rosoiset, tummanpuhuvat laulut sopivat täydellisesti Cashin elämää nähneeseen persoonaan ja yksinkertaiset sovitukset toivat loistavasti esiin anteeksipyyntöä anovan, mutta vahvan ja autoritaarisen äänen. Mitään taikatemppuja ei oltukaan tarvittu. Kysymys oli vain Cashin vahvuuksien käyttämisestä hyväksi.

Kun poptaitelija vanhenee, hän joko uusiutuu, painuu unohduksiin tai kuolee ja muuttuu kuolemattomaksi. Uusien vahvuuksiensa löytäminen ei ole helppoa kun on selvinnyt koko ikänsä vanhoilla, mutta kukaan ei voi ikuisesti toimia teinien seksisymbolina tai olla uskottava nuorison tunteiden tulkki. Samalla tavalla toimii jalkapallo. Fyysiset ominaisuudet ovat katoavaisia. Varsinkin nopeiden pelaajien on lähes mahdotonta pysyä huipulla kun puolustajat eivät juoksukilpailuissa jääkään enää vain hölmistyneinä katselemaan heidän paikalleen ilmestynyttä pölypilveä. Menneellä sarjakaudella tapahtui kuitenkin jotain omituista. Vanhuksista tuli muoti-ilmiö.

Ryan Giggsin muutos salamannopeasta laiturista keskikentän dynamoksi oli häkellyttävä. Giggs oli toki aikanaan yksi maailman parhaista jalkapalloilijoista, mutta juuri sen tyyppinen pelaaja joka hiipuu ja katoaa parrasvaloista pikkuhiljaa kiertäen muutamat kyläseurat ennen nappuloiden ripustamista naulaan lopullisesti. Walesilaisellä oli kuitenkin suunnitelma. Hän systemaattisesti opetteli pelaamaan täysin uudenlaista jalkapalloa. Uransa alkutaipaleella nopeuteen ja pelaajien ohittamiseen pelinsä perustaneesta miehestä kuoriutui älykäs ja tyylikäs keskikentän kapellimestari. Hän oli ensimmäinen merkki siitä että jalkapalloilijoiden urat saattavat pidentyä tulevaisuudessa. Vielä dramaattisempia olivat kuitenkin kevään tapahtumat.

Manchester Unitedin kausi oli ajelehtimassa karille. Paikallisvastustaja City oli karannut jo kymmenen pisteen johtoon sarjassa ja United oli ulkona kaikista cup-kilpailuista. Kauden alussa loukkaantuneelle Cleverleylle ei oltu löydetty paikkaajaa ja keskikentän keskustassa oli ammottava aukko. Pelastajaksi kutsuttiin 37-vuotias Paul Scholes, joka oli jo lopettanut uransa edelliskauteen. Alun huvittuneisuus muuttui varsin nopeasti ällistykseksi Scholesin johdattaessa joukkueensa voitosta toiseen pelaten lähes elämänsä jalkapalloa. Samaan aikaan Lontoossa 34-vuotias Thierry Henry iski muutaman ottelun lainallaan kaksi tärkeää osumaa Arsenalille. Argentiinassa Boca Juniors voitti ensimmäisen mestaruutensa kolmeen vuoteen, tärkeimpänä lenkkinään puolustukseen ennen kauden alkua hankittu 39-vuotias Rolando Schiavi. Joukkue päästi pelaamassaan 19 ottelussa kuusi maalia eikä hävinnyt ottelun ottelua. Montpellier löysi ennen kauden alkua riveihinsä Marseillessa flopanneen 34-vuotiaan brassipuolustaja Hiltonin. Kausi päättyi Montpellierin juhliessa historiansa ensimmäistä Ranskan mestaruutta ja Hiltonin tullessa valituksi kauden tähdistöön. Tarvitseeko edes mainita Didier Drogbaa, Frank Lampardia, John Terryä ja Ashley Colea?

EM-kisojen vanhin joukkue on Irlanti. Sillä on myös kisojen vanhin valmentaja, Giovanni Trapattoni. Sen pelaama jalkapallo on ärsyttävää. Se on ärsyttävää koska se ei ole nuorekasta. Se ei ole tyylikästä, se ei ole muodikasta eikä sitä ole kivaa katsoa. Irlannin pelaama jalkapallo on kuin trendikkääseen yökerhoon eksynyt vanha mies. Kaikki odottavat vaivautuneina että se ymmärtää kumartaa ja poistua takavasemmalle. Mutta entäs jos se ei suostukaan? Entä jos se kapinoi ja päättää ettei vielä ole aika seuraavalle vaiheelle? Se ei ole ehkä kaunista katsottavaa, mutta Irlanti pelaa omilla vahvuuksillaan. Se saattaa riittää.

Minä kannatan parasta ennen-päiväyksen raaputtamista pois. Minä kannatan kaavojen rikkomista. Minä kannatan Irlantia.

Mainokset
Kategoria(t): Jalkapallo. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

6 vastausta artikkeliin: Parasta ennen

  1. drake sanoo:

    Hyvä juttu. Hienoa tietysti huomata, että Glenn Danzig (s.1955) ja Tom Waits (s. 1949) ovat uudemman polven lauluntekijöitä. No tietysti, jos Cashiin itseensä vertaa.

  2. Nimetön sanoo:

    Cashiin pikkaisen just sen verran, että hää itse havitteli tarinaa ”amerikkalaisesta miehestä”, mutta ei kyennyt sitä tekemään. Rubin jeesas vahvasti vaan ei keksinyt. Näin, kelatkaa, Cash pystyi kuolemaan käsittääkseni onnellisena, koska sai tehtyä, mitä taiteessaan halusi kolmenkymmenen välivuoden jälkeen.

    Muuten, olen aivan otettu näistä jutuista. Asiantuntemus ja intohimo yhdistyvät. Vaikka sut todnäk ostetaan (jos itse sitä haluat) jonkun Iltsikan kommentaattoriksi, niin toivottavasti kirjaat diiliin aina pykälän, missä voit jatkaa haluamallasi tahdilla näitä omia kirjoituksiasi.

    T: RS

    • tresjoli22 sanoo:

      Aaah, tosiaan. Kyse oli varmaan enemmänkin siitä että Rubin ”suostui” äänittämään Cashia kuten tämä halusi tulla äänitetyksi. Lisäksi Rubin varmaan auttoi Cashia löytämään levytettäviä kappaleita? Voisin ainakin kuvitella että mielestäni koko upean sarjan ehkä kaunein esitys, I See a Darkness, olisi Rubinin idea.

      Kiitokset kehuista! Katsotaan nyt, henkilökohtaisesti en ole ollenkaan vakuuttunut siitä että tälläiselle olisi kovin suurta yleisöä. Jos jotain päädyn johonkin kirjoittamaan, se tulee aina olemaan omilla ehdoillani.

      Tulipas vielä mieleen tämä Joe Strummerin Cashin laulettavaksi kirjoittama kappale (pizzaboksin kanteen äänittäessään omaa osuuttaan miesten yhteisestä Redemption Songista). Strummer kuoli paria kuukautta myöhemmin ja laulu jäi hänen testamentikseen: http://www.youtube.com/watch?v=GbWdtlWmuLE

      • amosthefamous sanoo:

        Hittolainen. Olin jo unohtanut kokonaan tuon Streetcore-levyn olemassaolon. LInkityksestäsi inspiroituneena yritin etsiä sitä levyhyllystä ilman tulosta. Noin kolmeen kertaan tuli poimittua Mokoman samanvärinen Luihin ja ytimiin. Iso pettymys joka kerta. No onneksi tuo löytyy Spotifysta!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s