Pilkkuja ja pop-antropologiaa

Vuoden 2000 EM-kisat saattavat olla minun elinaikani hienoin jalkapalloturnaus. Täynnä ylä- ja alamäkiä, kisat rakentuivat kuin kaunis kappale klassista musiikkia kohti David Trezequet’n lyömiä unohtumattomia viimeisiä lautasen iskuja. Saksan käsittämättömästä avuttomuudesta alkulohkossa Englannin toisen puoliajan luhistumiseen sekä Portugalia että Romaniaa vastaan ja Espanjan Jugoslavia-ottelun tunteiden vesiliukumäestä samaisen joukkueen haaveiden romahtamiseen Raúlin epäonnistuessa yliajalla rangaistuspotkussaan Ranskaa vastaan, kisat tarjosivat draamaa joka käänteessään. Silti yksi noista otteluista nousi silloin 11-vuotiaan pojan silmissä muiden yläpuolelle. Kesti vuosia ennenkuin sen katkeransuloinen opetus todella porautui aivoihini, mutta ottelun suuruuden ymmärtääkseen ei tarvinnut kuin katsoa ja eläytyä.

Kuten niin monta kertaa aiemminkin, käytiin ennen kisoja keskustelua italialaisen jalkapallon kriisistä. Vain yksi italialainen joukkue oli päässyt Mestarien liigan pudotuspeleihin ja Lazion siellä Valencialta saama 5-2 selkäsauna tuntui todistavan jalkapallon ajaneen ohi saapasmaasta. Euroopan läpi oli edellisenä kahtena kautena hyökynyt sulavaan ja monipuoliseen hyökkäyspeliin perustuneen jalkapallon aalto. Lisäksi Italian sisällä maajoukkue nähtiin liian heikkona EM-turnauksen vaatimiin koettelemuksiin ja ykkösmaalivahti Gianluigi Buffonin loukkaantumisen myötä monet olivat valmiita heittämään pyyhkeen lopullisesti kehään. Kaiken lisäksi sopupeliväitteet nostivat jälleen päätään Serie A:n kahden viimeisen kierroksen muuttuessa sekasorroksi käsittämättömine tuomarivirheineen ja sateen tuhoamine kenttineen. Ehkä kyse oli halusta näyttää kriitikoille tai ehkä kriitikot olivat alunperinkin väärässä. Italia voitti alkulohkonsa puhtaalla pelillä ja nuiji sitten Saksan ja Englannin pudottaneen Romanian maanrakoon puolivälierässä, jopa surffaillen toisen puoliajan Gheorghe Hagin lopettaessa upean arvokisauransa noloon sukellukseen ja toiseen keltaiseen korttiin. Joukkue oli selviytynyt kaikesta ympärillään pyörivästä ja paineet olivat poistuneet. Juuri silloin italialaiset tuntuvatkin olevan parhaimmillaan. Selviytyessään.

Hollannin tilanne välierään lähdettäessä oli eräänlainen peilikuva Italiasta. Media, fanit ja joukkue odottivat kotikisojen pokaalin jäävän Hollantiin. Kaikki olivat yhtä mieltä että Hollanti oli ollut epäonnekas kaksi vuotta aiemmin Ranskassa välierän pilkkuskabassa Brasiliaa vastaan. Olivathan nuo epäreiluista epäreiluimmat, rangaistuspotkut, pudottaneet oranssit myös edellisistä EM-kisoista. Kuten Italia, Hollanti selvitti alkulohkonsa vakuuttavasti voittaen kaikki kolme peliään. Tässä oli joukkue joka pelasi juuri sellaista uudenlaista hyökkäävää jalkapalloa, josta kisoja ennen oli puhuttu. Oranssi kuume kosketti puolivälierässä Suomeakin Hoopi Hännisen laulaessa riemukkaasti yleisön mukana ”campioooone, campioooone, oleeoleeolee” Kluivertin osuessa jälleen Jugoslavian verkkoon. 6-1 teurastuksen jälkeen kysymystäkään kisojen ennakkosuosikista ei enää ollut.

Uskon draaman tajun olevan yksi ihmiskuntaa ohjaavista voimista. Ihminen etsii ja löytää draamaa kaikista elämänsä koettelemuksista ja tapahtumista. Joskus aamussa on mennyt pieleen kaikki joka ylipäänsä voi, joskus taas työpäivä tuntuu kuluvan yllättävän nopeasti. Leikkaamalla ja liimaamalla yhdistelemme toisistaan jopa täysin riippumattomia tapahtumia luodaksemme narratiivin; tarinan jonka voimme kertoa. Kun ihmisellä on jotakin kerrottavaa, hän tuntee itsensä tärkeäksi. Siksi draaman taju myös alitajuisesti ohjaa meitä elämämme päätöksissä. Kun elämässämme ei ole tarinaa, tylsistymme ja etsimme sellaisen vaikkapa pettämällä läheisiämme tai ratkeamalla ryyppäämään.

Kuinka monta kertaa olet kuullut selostajan kertovan että ”yksikään käsikirjoittaja ei olisi voinut kirjoittaa tälläistä lopetusta ottelulle”? Juuri tämä on jalkapallon draaman viehätys. Se tuntuu siltä, mutta on niin paljon parempaa koska se ei voi olla sitä. Mukana oleva inhimillinen draama, riemun ja tragedian majesteettinen crescendo, nostaa sen kaiken mielikuvituksen rajoihin mahtuvan yläpuolelle. Minusta jalkapallo-ottelut tuntuvat valtavan usein käsikirjoitetuilta. Ne tuntuvat liian hyviltä ollakseen totta. Liian monet palaset loksahtavat kohdalleen ja liian moni tarina saa täyttymyksensä, vieläpä aivan liian usein ja aivan liian kauniisti.

Olisiko siis mahdollista että pelaajat hakeutuvat näihin tilanteisiin? Että alitajunnassaan puolustaja tahtookin jättää miehensä vartioimatta juuri siinä viimeisessä kulmassa? Tai että hyökkääjä onkin vain odottanut koko ottelun saadakseen pallon juuri oikealle korkeudelle tehdäkseen jotakin ennennäkemätöntä? Voisiko olla että jossain liskoaivojensa syövereissä jalkapalloilijaa ei ohjaisikaan pakonomainen tarve voittaa, vaan halu luoda jotakin? Luoda tarina jota kerrotaan sukupolvesta toiseen. Tappiossa on eräänlaista rappioromantiikkaa. Se on samalla tavalla kaunis ajatus kuin hirvittävä krapula tai sydämen särkyminen, asiat joita emme sano haluavamme kokea vaikka tekomme toisivatkin niitä jatkuvasti lähemmäksi.

Vuoden 2000 paikkeilla Eurooppa oli Kymppien valtakuntaa. Jokaisella maailman parhaista joukkueista oli omansa, ja ne nousivat ja kaatuivat heidän mukanaan. Tuolloin kymppipaikan pelaajasta puhuttaessa kysymys oli aivan erityisestä pelaajasta, joukkueen pelintekijästä ja suuresta taiteilijasielusta. Portugalilla Rui Costa ja Ranskalla Zinedine Zidane, Romanialla Gheorghe Hagi ja Jugoslavialla Dragan Stojkovic. Italialla heitä oli kaksi. Loistavaa turnausta pelannut Francesco Totti oli saanut mahdollisuutensa Romaniaa vastaan ja käyttänyt sen tekemällä maalin. Välierän avaukseen on kuitenkin lievästi yllättäen valittu Dino Zoffin puolustavammaksi vaihtoehdoksi uskoma Alessandro Del Piero. Tämän ottelun avainpelaaja löytyy kuitenkin kentän toisesta päädystä.

Pystyn jäljittämään hetken jona rakastuin jalkapalloon Dennis Bergkampin haltuunottoon, käännökseen ja potkuun Argentiinaa vastaan kaksi vuotta aikaisemmin. Hänen pelaamisessaan on aina mielestäni ollut jotain kulmikasta, lähes geometrista. Bergkampin saadessa pallon tuntuu kuin kenttä koostuisi suurenevista ja pienenevistä neliöistä, tuhansista erilaisista mahdollisuuksista ja variaatioista joilla pallon voi jatkaa eteenpäin. Kääntyessään pallon kanssa hän muuttaa suuntaa kuin tullessaan matopelin reunalle, avaten itselleen kokonaan uudenlaisen horisontin, uudenlaisen mahdollisuuksien verkon.

Ottelun ensimmäiset 20 minuuttia Dennis Bergkamp tekee kentällä mitä tahtoo. Hän käyttää mestarillisesti hyväkseen Italian linjojen väliin jäävän tilan ja vapauttaa Philip Cocun läpiajoon kolmen pelatun minuutin jälkeen. Kymmenen minuutin pelin jälkeen hyökkäyksen toisena aaltona mukaan nouseva Bergkamp on päästä puskemaan pallon vapaasti maaliin, mutta Giovanni van Bronckhorstin keskitys tulee hieman liiaksi eteen. Paria minuuttia myöhemmin hän ohittaa helponnäköisesti toppari Mark Iulianon ja pamauttaa pallon tolppaan. Italialla ei tunnu olevan aavistustakaan mitä tehdä linjojen välissä purjehtivalle pellavapäälle ja ensimmäinen osuma vaikuttaa vain ajan kysymykseltä. Muutenkin Hollannin sulava ja monipuolinen hyökkäyspeli vaikuttaisi olevan aivan liikaa Italialle, joka pitää palloa ensimmäisen vartin aikana vain 20 prosenttisesti.

Kohta alkavia kisoja peilaten Italian suuri kysymys ennen turnausta oli pelatako kolmella vai kahdella topparilla. Dino Zoffin kisoihin tuoma joukkue pelaa kolmen topparin linjalla, johon kuuluvat Alessandro Nesta, Fabio Cannavaro sekä kömpelö Juventus-toppari Mark Iuliano. Heidän edessään puolustamisen hoitaa Luigi Di Biagio apunaan Demetrio Albertini ja Stefano Fiore, joista toinen prässää aina ylempää kymppipaikan pelaajan kanssa. Bergkampin liikkuminen aiheuttaa ryhmityksessä sekaannuksen, sillä kukaan ei oikein tiedä kenen tulisi käydä kiinni hollantilaisen tippuessa hakemaan palloa, varsinkaan Cocun tehdessä juoksuja tyhjäksi jäävään tilaan. Huomattuaan sekaannuksen Italia reagoi nopeasti ja organisoituu uudestaan. Nyt lähimpänä oleva toppari iskee kiinni pallolliseen Bergkampiin Di Biagion seuratessa Cocun liikettä. Bergkamp pelataan ulos ottelusta huikean 20-minuuttisensa jälkeen. Lopullisesti.

Italian ongelmat ovat kuitenkin vasta alkaneet. Ongelma siirtyy laidoille. Hollannin tuulennopea laitakaksikko Marc Overmars ja Boudewijn Zenden juoksevat jatkuvasti ohi korkealla pelaavista laitapakeista Paolo Maldinista sekä Gianluca Zambrottasta. Zambrotta ja toppari Iuliano saavat kortit jo ensimmäisen 20 minuutin aikana Zendenin ja Overmarsin juostessa ohi merkkaajastaan. Tällä kertaa Italia ei ehdi korjaamaan ongelmaansa. 34 minuutin pelin jälkeen Zenden juoksee jälleen ohi Zambrottasta ja tämä kamppaa jo toisen keltaisensa arvoisesti. Italia ehtii juuri ja juuri muuttaa uuteen 4-4-1 muotoonsa, kun Nesta jo repäisee Patrick Kluivertia paidasta rangaistusalueella. Pilkku. Laukomaan joukkueen kapteeni Frank De Boer.

Nuo mikkihiiren käsien kokoiset hanskat. Francesco Toldo oli epäonnekas. Jo vuosikaudet hän oli seissyt varalla nimekkäämpien torjujien vahtiessa tolppia maajoukkueessa. Milloin Pagliuca, milloin Peruzzi tai Buffon pitivät hänet poissa ykkösvahdin paikalta. Mutta tämä on hänen hetkensä. Buffonin loukkaantuminen ennen kisoja osoittautuu valtavaksi onnenpotkuksi Italialle. De Boerin potku ei ole huono. Se on tarpeeksi kova ja lentää tarpeeksi nurkkaan, mutta nousee hieman liikaa. Juuri tarpeeksi jotta Toldon valtavat näpit ehtivät tielle. De Boer painaa kasvonsa käsiinsä. Kissa ja hiiri-leikki on valmis alkamaan. Vajaamiehinen Italia siirtää Fabio Cannavaron oikeaksi laitapuolustajaksi ja Alessandro Del Pieron oikeaan laitaan. Vielä on mahdollista selviytyä.

Luigi Di Biagion fantastinen liike pitää Dennis Bergkampin irti pallosta ja Cannavaron nopeus riittää Zendeniä vastaan. Hollanti puskee päätään seinään. Toisen puoliajan alusta Bergkamp tippuu alemmas laidoille hakemaan palloa. Suunnitelma on päästä 2vs1 tilanteisiin Italian laidoilla. Fabio Cannavaro ja Paolo Maldini tuntuvat kuitenkin voittavan jokaisen kaksinkamppailun ja Italian itseluottamuksen kasvaessa Hollanti vaikuttaa yhä enenevässä määrin pelokkaalta. Yhtäkkiä pallo onkin Italialla. Se luo hyökkäyksiä Alessandro Del Pieron kautta oikealta laidaltaan ja pääsee muutamaan kohtuulliseen vetopaikkaankin. Juuri kun alkaa näyttää siltä että italialaisten maali vain on tänään noiduttu,  karkaa Edgar Davids upealla haltuunotollaan Mark Iulianolta ja hankkii ottelun toisen rangaistuspotkun. Patrick Kluivert ampuu… tolppaan!

Pelko valtaa hollantilaiset. Heidän yrityksensä käyvät jatkuvasti epätoivoisemmiksi. Samalla italialaisten vaihtokärki Marco Delvecchio tuottaa jatkuvia ongelmia Hollannin toppariparille, Jaap Stamille ja Frank de Boerille. Hollannin ensimmäinen vaihto on sekin tarina jo itsessään. Pois tulee Boudewijn Zenden, yksi ottelun hahmoista. Hänen paikkansa laidalla ottaa pelannut 32-vuotias keskinkertaisuuden ilmentymä, Peter van Vossen. Kasvatuksensa jämäkän uskonnollisessa perheessä saaneelta van Vossenilta kiellettiin lapsena jalkapallon pelaaminen. Peterin rakkaus jalkapalloa kohtaan oli kuitenkin liian suuri ja hän päätyi harjoittelemaan salassa, käyttäen veljeään apunaan voidakseen lintsata raamattuopetuksesta. Vasta 15-vuotiaana tieto pojan lahjakkuudesta kiiri isän korviin eikä tämä voinut enää vaatia lastaan lopettamaan peliuraansa, jonka ikimuistoisimmaksi hetkeksi jäi tyhjästä maalista ohi potkaiseminen Celticiä vastaan Rangersin paidassa. Skotlannissa helpon maalipaikan tuhrimista kutsutaan usein edelleenkin ”van Vossenien tekemiseksi”. Kentällä van Vossenista ei ole mitään hyötyä. Päinvastoin. Vaihto tappaa Hollannin laitapelin.

Valmentaja Frank Rijkaardin ilme penkillä kertoo kaiken. Eihän tämä näin voi tapahtua! Täydellisen ylivoimaista pallonhallintaa, miehen ylivoima ja kaksi rangaistuspotkua, eikä maalin maalia. Jatkoajalle siirryttäessä naurettavasta ”kultaisen maalin”-säännöstä johtuva epäonnistumisen pelko lamaannuttaa lopullisesti hollantilaisten hyökkäyspelin. Jälleen Hollannin kohtalo ratkeaa rangaistuspotkukilpailussa. Tietenkin.

Hollanti ei ollut ainoa maa joka tippui Ranskan kisoista rangaistuspotkuilla. Italian ensimmäiseksi laukojaksi astelee Luigi Di Biagio, kaksi vuotta sitten ylärimaan laukonut antisankari. Elämänsä jalkapallo-ottelun tuona iltana pelannut Di Biagio sijoittaa pallon vuorenvarmasti vasempaan ylänurkkaan. Hollannin ensimmäinen laukoja on, kukas muu, Frank de Boer. Tällä kertaa laukaus ei ole edes kohtuullinen. Toldo venyttäytyy koko pituudellaan keskelle maalia lentävän pallon tielle. Torjunta tuhoaa viimeisetkin illuusiot jotka hollantilaisilla oli ottelun voittamisesta. Tänään ei ole heidän päivänsä. Loppu on vain viimeisen laukauksen odottelua. Elämään jäävät Jaap Stamin kiertoradalle päätyvä laakaisu ja Francesco Tottin upea chippi keskelle maalia. Kirjan saa kunnian sulkea ottelun sankari Toldo, kun Paul Bosveltin löysä laukaus kilpistyy jälleen niihin valtaviin hanskoihin. Hollanti onnistuu kuudesta illan aikana yrittämästään rangaistuspotkusta yhdessä.

Se katkeransuloinen opetus? Italia ei ole koskaan kuollut ennenkuin se on lopullisesti kuopattu.

Mainokset
Kategoria(t): Jalkapallo. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s