Faijafutiksesta

Herätys oli aina jumalattoman aikainen, tai ainakin tuntui siltä. Varsinaisia muistikuvia minulla ei noista aamuista ole, paitsi ehkä raahautumisesta auton takapenkille ja unten jatkamisesta. Turnaukset pelattiin aina paikoissa joissa kaikki oli pikkuisen erilaista ja eksoottista; Tikkurilassa tai Korsossa tai vielä kauempana, siellä missä Carrolls on Rolls ja Alepa on Sale. Minua nuo paikat eivät juurikaan kiinnostaneet, sulkeuduin omaan pieneen kuplaani Aku Ankan taskukirjojen kanssa kunnes joku tuli siihen koputtamaan kun oli aika pelata. Kun kentälle sitten vihdoin päästiin, vastassa oli poikkeuksetta jokin helsinkiläinen joukkue jota vastaan oli pelattu sata kertaa aiemminkin. Pahimmassa tapauksessa yksi niistä joukkueista.

Valmentajana niillä oli aina jonkun faija ja laitapuolustajana sen faijan poika (tätä ei tule ymmärtää kannanottona isä-poika valmennussuhteita vastaan). Peli alkoi ja koko joukkue yhtä jätkää lukuunottamatta muodosti lihamuurin rangaistusalueen rajalle ja alkoi roiskimaan pelivälinettä niin pitkälle kuin jaksoivat. Yksinäisenä kärkenä näillä joukkueilla oli useimmiten somalitaustainen pelaaja jonka syntymäpäivä joko oli tai ei ollut ensimmäinen ensimmäistä, ja jolla joko kasvoi tai ei kasvanut parransänki riippuen siitä keneltä kysyi. Joka tapauksessa hän oli aina kaikkia muita pidempi, vahvempi ja nopeampi.

Ei se kenenkään syytä varsinaisesti ollut, paitsi ehkä vanhempien jotka eivät olleet panostaneet kunnolliseen valmentajaan, mutta saatanan turhauttavaa noita joukkueita vastaan pelaaminen oli. Palloa siirreltiin edestakaisin vastustajan rangaistusalueen edustalla puoli ottelua. Sitten joku sai jalkansa väliin, potkaisi pallon toiselle puoliskolle ja yksi jyräsi koko puolustuksen ja viimeisteli neljännen maalinsa. Eikä kukaan oppinut yhtikäs mitään. Eihän noin ylivoimaista tyyppiä vastaan missään oikeissa otteluissa tarvitsisi koskaan pelata. Mutta ehkä olinkin väärässä. Katsoessani tämän vuoden Mestarien liigaa tein oivalluksen. Faijafutis on muotia.

Monet ovat puhuneet tästä kaudesta reaktiivisen jalkapallon paluuna. Tällä tarkoitetaan että maalipaikkoja ei yritetä varsinaisesti luoda vaan kytätään vastustajan virheitä. Vastakohtana tälle on proaktiivinen jalkapallo, jossa pyritään ottamaan aloite omiin käsiin ja jollainen on Barcelonan johdolla dominoinut jalkapalloa viimeiset vuodet. Reaktiivinen jalkapallo ei kuitenkaan ole automaattisesti faijafutista. Faijafutis vaatii yhden aivan erityisen pelaajan, johon koko systeemi perustuu. Sellaisen joka seisoo yksinäisenä majakanvartijana vastustajan kenttäpuoliskolla omien muodostaessa sinivalaan maalinsa eteen. Kun valas sitten vihdoin ahmaisee pallon ja sylkäisee sen kohti maata, sen täytyy voida luottaa majakanvartijansa kykyyn luoda jotakin tyhjästä tai vähintään voittaa vähän aikaa.

Aílton on juuri tällainen pelaaja. Mies APOELin ihmeen takana. Aílton ei kuitenkaan ole lähelläkään sitä, mitä tällaiselta pelaajalta yleensä odotetaan. Hän ei ole target-pelaaja. Ei millään mittapuulla. Aílton on yksi nykyjalkapallon itsekkäimmistä, tyhmimmistä ja turhauttavimmista pelaajista. Juuri se tekee hänestä niin mielenkiintoisen ja huvittavan hahmon. Brassin valtava juoksuvoima kuljettaa häntä ylös ja alas pitkin laitoja, joihin kyproslaiset pallon useimmiten pelaavat. Saadessaan pelivälineen Aílton kuitenkaan ei etsi syöttöpaikkaa eikä yritä suojata palloa saadakseen pelaajia mukaan hyökkäykseen. Hän vain jatkaa juoksemista. Suoraan päin vastustajan puolustusta.

Tämä tarkoittaa että Aílton menettää pallon usein. Todella usein. On raivostuttavaa katsella kuinka jo vastustajasta ohi päästyään brasilialainen pakkomielteisesti yrittää saada vielä yhden puolustajan solmuun, sen onnistuessa vielä yhden ja sen onnistuessa ehkä vielä yhden. Totuus kuitenkin on että Aílton on hyödyllinen pelaaja joukkueelleen. Sen todistavat jo saavutukset. Kolmea peräkkäistä Tanskan mestaruutta (FC Kööpenhamina) seurasi Kyproksen mestaruus ja sitä kahdeksan joukkoon pääseminen Mestarien liigassa. Aíltonin avut eivät kuitenkaan välttämättä ole maalien tekemisessä, vaikka niitäkin jonkin verran on syntynyt. Vaikeissa otteluissa, varsinkin vieraspeleissä, hän antaa puolustukselleen hengähdystauon. Äärimmäisen taitavana ja nopeana pelaajana Aíltonilta on vaikea viedä palloa pois, ja vaikka suurin osa hänen hyökkäyksistään päättyykin pallonmenetykseen tai surkuhupaisaan laukaukseen, vievät ne kuitenkin selvästi enemmän aikaa ja vaativat selvästi vähemmän muulta joukkueelta kuin yritys pitää palloa ja rakentaa maalipaikka. Lisäksi jatkuva haastaminen pakottaa vastustajan tarkkaavaisuuteen ja vie resursseja pois sen hyökkäyspeliltä. Jos tätä periaatteessa vaarallista pelaajaa ei merkkaa tarkasti, riskeeraa aina virheen ja katastrofin omassa päässä.

Aílton on pelaaja joka oikealla tavalla peluutettuna ja oikeassa ottelussa on äärimmäisen hyödyllinen joukkueelleen. Tämän kauden toinen majakanvartija taas on pelaaja, joka on joukkueelleen hyödyllinen riippumatta pelitavasta, peluutuksesta ja ottelusta.

En varmaan koskaan unohda sitä maalia. Korkea ja äärimmäisen vaikea pallo pelataan oikeasta laidasta selin maaliin rangaistusalueen rajalla seisovalle Didier Drogballe. Drogba ottaa pallon haltuunsa rinnallaan, kauas takanaan nuuskivasta Jamie Carragherista samalla työntäen tätä vielä etäämmälle selällään. Pallo putoaa, Drogba käännähtää karkuun Carragherilta ja täräyttää käännöksensä voimalla väärällä jalallaan vasempaan ylänurkkaan. Kuin alkuräjähdys, täydellisestä tyhjyydestä. José Mourinho nyökkää penkillään hyväksyvästi. Täydellinen maali. Täydellinen, koska kukaan koko universumissa ei olisi voinut sille mitään. Ei vaikka vastassa olisi ollut hyvä puolustaja.

Tuo maali on jäänyt mieleeni, koska se oli hetki jolloin ymmärsin Didier Drogban arvon. Monet tuntuvat ymmärtäneen sen vasta nyt, kun on jäähyväisten aika. Didier Drogba oli täydellinen kärki. Hänet voisi asettaa mihin tahansa kokoonpanoon koska tahansa, eikä olisi kysymystäkään siitä soveltuuko hän. Suurten jalkapalloilijoiden urassa on kaari, ne ovat kertomuksia. Chelsean mestaruus ei ole Roberto Di Matteon, John Terryn tai Frank Lampardin voitto. Tämä mestaruus on Didier Drogban tarinan onnellinen lopetus. Hänen viimeinen palveluksensa oli toimia majakanvartijana valtavalle valkoiselle valaalle.

Korsossa vastustaja tekee viidennen maalinsa. Pakko vaan harjoitella. Koskaan ei tiedä milloin vastustajalla on Didier Drogba joukkueessaan.

Mainokset
Kategoria(t): Jalkapallo. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Yksi vastaus artikkeliin: Faijafutiksesta

  1. JTH sanoo:

    En tiedä miten tätä nyt kuvailisi. Valmentajamani junnujoukkue pelasi juuri edellisen pelin tämmöistä valmentajaa vastaan. Päättivät pelata näin, koska muuta toivoa kuulemma ei ollut. Silti tuo pelin yksipuolisuus ja yrittämisen ohuus risoi, ja kaiken kruunasi vielä meidän voiton jälkeen (4-0) se, että vastustajan valmentajan mielestä voitto oli lähellä – eikä kaverin sukunimi ollut Lehkosuo. 🙂

    Mutta meillä oli mukana , tämä valmentaja ei sitä tiennyt. Salaa kasvatettu ja vahingossa maalinsylkijäksi päätynyt.

    Ja olen – faijavalmentaja, ja poikani kannatti Chelseaa loppuottelussa – kai kiusatakseen ehkä enemmän faijaa kuin valmentajaa, ja meidän täytyy harjoitella enemmän – ei Drogban mutta valkoisen valaan vuoksi, jos tämä on faijafutiksen paluu.

    Kiitos kirjoituksesta – Drogbasta oli myös kaksi kertaa hyvin lähellä tulla konna, mutta historia ei sitä enää tule muistamaan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s