Viimeinen herrasmies

I trace these rivers from the cities to the seas to remind me what I already know.
I trace the shoreline through a thousand estuaries to remind me:
An island is my home.

Nojatuolin pohjalta nouseva käsi hapuilee viinilasia tiikkiseltä sohvapöydältä. Löydettyään etsimänsä, 1989 punaisen Bordeaux’n, se vapisee takaisin verenpunaisen tuolin kätköihin. Lasi nousee, tyhjenee ja palaa paikalleen pöydällä. Samassa hiljaisuuden rikkoo paukahdus. Kuolleet sielut, Nikolai Gogolin eeppinen satiiri Napoleonin sotien jälkeisestä keisarillisesta Venäjästä, sulkeutuu tällä erää viimeistä kertaa ja löytää paikkansa viinilasin vierestä; taas yksi kirja lisää kattoa kohti kohoavissa pinoissa. Rätisevä takkatuli langettaa tuolilta nousevan kyyryselkäisen miehen varjon lattialle. Tarkkakatseinen voi nähdä tuon samaisen varjon kummittelemassa ympäri Eurooppaa, Malmöstä Milanoon ja Sveitsistä Suomeen. ”Mainio lukukokemus”, pohtii Roy Hodgson ääneen itsekseen. ”Mainio, muttei mahtava”.

Yksikään ihminen ei ole saari, mutta saari on joskus nimenomaan saari. Suojassa kaikelta. Sen sai todeta Fabio Capello ja sen totesivat myös Englannin jalkapalloliiton päättäjät. Kansanyhteisön vahvuuksiin ei todellakaan kuulu vaikutteiden ottaminen muista kulttuureista. Kyseessä onkin nimenomaan heikkous, sillä kansainvälinen jalkapallo on ajanut ohi Englannista taktisesti ja taidollisesti. Siksi valitessaan Roy Hodgsonin maajoukkueen päävalmentajaksi FA valitsi parhaat puolet molemmista maailmoista. Tai oikeastaan parhaan tavan pysyä suojassa muulta maailmalta.

Kontrasti on tietenkin valtava. Englantilaisessa jalkapallossa ei todellakaan ole kyse punaviinistä ja venäläisistä klassikoista. Viha intellektuelleja (tai sellaisina nähtäviä) kohtaan on voimakas. Pelitaktinen keskustelu on tylsää ja tarpeetonta, jalkapallon näkeminen kulttuurina tai taiteena turhaa hienostelua. Roy Hodgsonin ei kuitenkaan tarvitse edustaa sitä, mitä englantilainen jalkapallo on. Sitä hänen täytyy ainoastaan ymmärtää. Roy Hodgson tulee edustamaan sitä, mitä englantilainen jalkapallo oli ja Roy Hodgson tulee edustamaan sitä, mitä Englanti oli.

Bydgoszczin ihmeeksi sitä kutsuttiin. Puolan kaataminen vieraissa ei ole mikään pikkujuttu, varsinkaan kun viimeinen valmistava ottelu hävitään kotona Pohjois-Irlannille. Minulle kyseessä oli myös henkilökohtainen valaistumisen hetki. Tottakai olin aina ymmärtänyt valmentajilla olevan valtava merkitys joukkueen tuloksille, mutta nyt Suomi pelasi jotenkin… eri tavalla. Koska kyseessä oli joukkue jonka kaikki ottelut olin nähnyt 10-vuotiaasta asti, näin Suomen äärettömän passiivisuuden merkityksen aivan uudella tasolla. Ensimmäistä kertaa valmentajan merkityksen suuruus jalkapallojoukkueen tavalle pelata avautui edessäni konkreettisesti. Suomi oli passiivinen koska se halusi olla passiivinen ja Suomi ei ainoastaan voittanut pelaamalla tällä tavalla, Suomi voitti koska se pelasi tällä tavalla. Tuntui kuin suomalainen pelaaja olisi vain sattunut pallon tielle joka kerta kun puolalaiset yrittivät käynnistää hyökkäyksiään. Tuntui kuin suomalainen pelaaja olisi katkaissut hyökkäyksen aina juuri siinä paikassa, josta oli paras mahdollisuus luoda itselleen maalipaikka.

Voittavassa jalkapallotaktiikassa on aina kyse maalien tekemisestä. Silloinkin kun joukkue puolustaa kuten Roy Hodgsonin joukkueet puolustavat. Erityisesti silloin. Takana on aina suunnitelma siitä, miten ja missä pallo kannattaa riistää ja mitä sillä kannattaa sitten tehdä. Yleensä paras tapa luoda maalipaikkoja ei ole säntäillä ympäri kenttää pallon perässä luovuttaen tilaa väärissä paikoissa vastustajalle. Ainakaan silloin kun oman joukkueen vahvuudet eivät ole säntäilyssä. Kun puhutaan valmentajan olevan hyvä organisoimaan puolustuksia, kysymys on aina yhtä lailla siitä että hän tietää kuinka luoda maalipaikkoja uhraamatta kaikkia pelaajiaan siihen. Roy Hodgson on mestari maalipaikkojen luomisessa tyhjästä.

Ajatus on yksinkertainen, kuten kaikissa parhaissa asioissa (kuvat kauden loppupuolelta Liverpool- ja Blackburn-peleistä). Pallo halutaan laitapuolustajan taakse rangaistusalueen kulmalle, niin että keskuspuolustaja joutuu irtoamaan paikaltaan ja lähtemään laitaan. Tämä johtaa sekasortoon ja merkkausvirheisiin vastustajan alueella. Kun Hodgsonin joukkue voittaa pallon, se yrittää luoda miesylivoiman jommalle kummalle laidalle syöttökolmion muodossa. Tämä pakottaa vastustajan laitapuolustajan iskemään kiinni kolmion ylimpään osaan, jolloin pallo pelataan hänen taakseen jäävään tilaan. Sinne juoksun tekee joukkueen kärki ja yrittää joko pelata palloa keskustaan (kahden kärjen taktiikalla pelattaessa) tai suojata palloa ja odottaa muun miehityksen ylös nousemista (yhden kärjen taktiikassa). Näin luodaan myös paljon yksi vastaan yksi-tilanteita laidalle, joka johtaa usein kulmapotkuihin tai vapaapotkuihin. Hodgsonin joukkueet ovat järjestäen loistavia erikoistilanteissa.


Tässä pelitapa on luonnollisesti yksinkertaistettu. Todellisuudessa se perustuu siihen että pelaajat tietävät sadasosan nopeudella täsmälleen mihin suuntaan lähteä liikkumaan kentällä milloinkin. Hodgson näyttää harjoituskentällä kädestä pitäen pelaajilleen missä heidän tulee milloinkin seistä. West Bromwich pelasi näin. Fulham pelasi näin. Suomi pelasi näin. Portugali-kotiottelun ensimmäisen maalin voi katsoa oppikirjaesimerkkinä Hodgsonin joukkueiden tavasta hyökätä. Hodgsonin tapa tehdä asiat on pikkutarkka ja keskittymistä vaativa. Se on kuitenkin myös perienglantilainen. Hodgsonin joukkueet pelaavat äärettömän suoraviivaisesti ja jäykästi. Suurimmat arvot tällaisessa jalkapallossa ovat raaka työnteko sekä yhteistyön sulavuus. Ne ovat englantilaisille sopivia arvoja.

So place your trust into the sea, it’s kept us safe for centuries,
It’s shaped our shores and, steadily, its care has brought us calm.
And when I die I hope to be buried out in English seas,
So all that then remains of me will lap against these shores
Until England is no more.

Viimeinen herrasmies. Roy Hodgson on H.M Stanley, Roy Hogdson on Allan Quatermain ja Roy Hodgson on Sherlock Holmes. Hänellä ei ole mitään tekemistä tuon Big Brotheria tuijottavan ja kaupan ikkunoita tuhoavan pohjasakan kanssa. Roy Hodgson on brittiläinen imperiumi sen suuruuden päivinä. On taas aika sulkeutua ja hakea suojaa merestä. Se pitää turvassa. On pitänyt aina ennenkin.

Mainokset
Kategoria(t): Jalkapallo. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

2 vastausta artikkeliin: Viimeinen herrasmies

  1. John Fifa sanoo:

    Hieno teksti jälleen, matkamiestarinan höysteenä toisen matkamiehen säkeet!

    Hodgson oli ideaali valinta FA:lta vallitsevaan tilanteeseen, koska kulttuurillinen viitekehys sallii nyt taktisen ”kunnianhimottomuuden”. Hodgsonia on hyvä huutaa, kun tarvitaan realistia luomaan pelijärjestelmä.

    • tresjoli22 sanoo:

      Kiitoksia! Nimenomaan tätä haettiin.

      Kunnianhimottomuus pitää tavallaan paikkansa, mutta milloin Englanti toisaalta on taktisesti kovin kunnianhimoisesti edes pelannut? Realistia tuohon pestiin kai on haettu jo pitkään, menestys vain on ollut kovin kovin heikkoa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s