Viihdettä vain eli kokemuksia kiinalaisesta jalkapallosta

Kiinalaiset ovat nousseet ylös!

Nyt ne jo laulavatkin. Alkamassa on Aasian Mestareiden liigan lohkovaiheen ratkaisukamppailu Beijing Guoan – FC Tokyo. 30 000 vihreää huivia peittävät mattona stadionin alleen ja meteli yltyy epämääräiseksi mölinäksi aloituspotkun lähestyessä. Vihreästä merestä työntyy esiin ainakin kolme erillistä kannattajakatsomoa. Kaksikeppiset kertovat kotiseuturakkaudesta. Portugalilaisvalmentaja Jaime Pachecoa kuvaavien kumouksellishenkisten piirrosten vierellä seisovat maalaukset Taivaallisen rauhan portista sekä Kesäpalatsista. Pekingiläisille kyseessä on käytännössä pakkovoitto, jos he mielivät jatkaa turnauksessa eteenpäin.

Japanilaisjoukkueet ovat menestyneet toiseksi parhaiten Aasian Mestareiden liigan historiassa, voittaen koko roskan viidesti (korealaiset yhdeksästi). Pelin juoni onkin selvä ensi minuuteista eteenpäin.  Japanilaiset ovat taitavampia ja nopeampia ja yrittävät kontrolloida ottelua palloa pitämällä. Tasoero ei kuitenkaan ole suuri. FC Tokyo pelasi vielä viime vuonna Japanin toiseksi korkeimmalla sarjatasolla ja saavutti paikkansa Mestareiden liigassa voittamalla Keisarin cupin. Guoan vastaa taitoon voimalla.

Keskikentän kaksi hakkuukonetta, Darko Matic ja Wang Xiaolong, potkivat vikkeliä japanilaisia nilkoille minkä ehtivät ja yrittävät rikkoa pelin flow’n. Orpona kärkenä häärii joukkueen uusi suurhankinta, entinen Crvena Zvezda-kärki Andrija Kaluderovic. Hänelle palloa yrittää ruokkia nuori Piao Cheng, joka ilmiselvästä lahjakkuudestaan huolimatta on kentällä suunnilleen yhtä hyödyllinen kuin Bambi jääkiekkojoukkueessa. Piao sortuu jatkuvasti näpertelyyn pallon saadessaan ja menettää pelivälineen lukemattomia kertoja kentälläolonsa aikana. Guoanin lähestymistapa otteluun on kuitenkin menestys. Tokiolaisten pelinrakentelusta ei meinaa tulla mitään. Eivät pekingiläisetkään varsinaisesti paikkoja luo, mutta kymmenen minuutin pelin jälkeen stadion räjähtää iranilaistuomarin viheltäessä kotijoukkueelle heppoisen pilkun, jonka Wang Xiaolong siirtää verkon perukoille. Huutomyrsky on valtaisa.

Mutta hetkinen. Eikös aasialaisten pitänyt olla täydellisiä turistifaneja – kiinnostuneita ainoastaan suurten eurooppalaisten sarjojen glamourista? Eikä kyse ole mistään harvinaisesta. Päinvastoin. Illan yleisömäärä on itseasiassa tähän mennessä kauden pienin. Kauden avanneessa kamppailussa Nicholas Anelkan tähdittämää Shanghai Shenhuaa vastaan paikalla oli yli 50 000 sielua. Tähän en laske paikalle leijailleita esi-isien henkiä. Jalkapallolle on oma valtiollinen televisiokanavansa ja kotimainen jalkapallo on usein urheilu-uutisten pääaihe. Kiinalaiset pitävät jalkapallosta. Mikään jalkapalloyhteiskunta se ei siltikään ole.

Kaupunkeja ja kyliä kiertäessä huomaa tiettyjen teemojen leikkaavan läpi kiinalaisen yhteiskunnan. Yksi tekemistäni huomioista on, että kiinalaisia on paljon. Tosi paljon. Tosi tosi paljon. Tottakai tiesin jo ennestään että kiinalaisia on numeerisesti paljon, mutta vasta Kiinassa huomasin fyysisesti kuinka paljon. Kiinalaisia ei ole paljon ainoastaan ajatuksen tasolla, vaan heitä on paljon kaikkialla. Kaikkialla Kiinassa on aina paljon kiinalaisia. Jokaikinen juna on aina täynnä ja jokaikisessä metron ovessa ovat viimeiseksi sisään ahtautuneen liiskaantuneet kasvot. Jokaikisessä kaupassa on kahdeksan myyjää asiakasta kohden ja jokaikisellä kadulla on aina ruuhka. Koska jalkapallo-ottelukin on kiinalainen mosh-pit eli mikä tahansa julkinen tila, ei ole mitenkään kummallista että yli 40 000 ihmistä löytää paikalle viikoittain vaikkei kotimainen jalkapallo kovin suosittua olisikaan.

Jotkut ehkä muistavat valmentajavirtuoosi Jaime Pachecon vuosituhannen vaihteesta, kun tämä valmensi shakkiruutu-Boavistan Portugalin mestariksi ja varsin pitkälle Mestareiden liigassakin. Kaiken hän on saanut irti myös Beijing Guoanista. Keskikastin budjetilla operoiva joukkue sijoittui viime vuonna lopulta toiseksi Kiinan Superliigassa ja tämäkin kausi on alkanut lupaavasti. Taktisesti Pachecon ryhmä on äärimmäisen mielenkiintoinen seurattava.

Guoanin puolustuslinja tuntuu olevan jatkuvassa muutoksen tilassa. Sitä johtaa äänekkäästi entinen maajoukkuesankari Yunlong Xu, toinen kahdesta nimellisesti topparina pelaavasta. Todellisuudessa keskuspuolustajana toimii milloin kukakin. Kaikki paitsi kaksi ylintä pelaajaa tippuvat tarvittaessa puolustuslinjaan. Topparit nousevat keskikentälle voittamaan pääpalloja, jolloin laitapakit siirtyvät keskelle ja laiturit paikkaavat näitä. Toisaalta linjan noustessa toinen keskikentän keskustoista tippuu ja muodostaa kolmen topparin linjan laitapuolustajien noustessa hyökkäyksiin ja laiturien kaventaessa keskustaan. Paikat linjassa vaihtuvat jatkuvasti sen mukaan mistä ja miten vastustaja hyökkää. Touhu näyttää ajoittain äärimmäisen sekavalta ja tuntuu pysyvän kasassa juuri ja juuri, kuin purukumilla paikattuna. Paineen pikkuhiljaa kasvaessa kohti puoliajan loppua virheitä alkaa tulemaan. Lopulta linjan eteen jää valtavia aukkoja ja japanilaiset iskevät tasoituksen sekavan tilanteen päätteeksi kauniilla kaukolaukauksella.

Toinen tarkkanäköinen havaintoni kiinalaisista on että he ovat hyvin omalaatuisia. Kiinalaisilla on se oma juttunsa ja he eivät kauheasti välitä siitä mitä muut ovat asiasta mieltä. Historiallisestikin kiinalaiset ovat olleet lähinnä kiinnostuneita kiinalaisista asioista. Ymmärrettävää. Siltikään minulle ei täysin valkene miksi olut tulee juoda shotteina kun taas jalkahien hajuista sekä makuista viinaa siemaillaan. En myöskään ymmärrä miksi stadionilla ei ole ottelupäivänä lipunmyyntiä, vaan liput pitää ostaa trokaajilta. Pallonhallinnan siirtyessä ottelun edetessä tokiolaisille koko Työläisten stadion huutaa jokaisen vastustajan kosketuksen kohdalla SHABIIIII. Jostain syystä tämä tuntuu aiheuttavan hilpeyttä kaikissa ympärilläni olevissa. Yritän selvittää asiaa vieressäni istuvalta tytöltä, mutta koska kiinani koostuu suurimmaksi osaksi sanoista ”kiitos” ja ”paljonko maksaa” SHABIIIIn merkitys jää tällä kertaa selvittämättä. Sen sijaan hän tarjoaa minulle sanomalehteä joita stadionin ulkopuolella jaettiin. Hetken hämmästeltyäni tyttö asettelee lehden penkilleni ikäänkuin pefletiksi. Penkit eivät ole erityisen likaisen oloiset, satanut ei ole ja kaikki sitäpaitsi seisovat. Kiitän kohteliaasti.

Guoan ajaa voittomaalia takaa epätoivoisesti ja Pacheco heittää kentälle hyökkääjän toisensa perään. Tilanne toisensa jälkeen kuivuu kokoon. Yleisö käy kuumana ja raivoaa tuomarille täysin aiheettomasti. Paine kasvaa. Tokyon vastahyökkäykset ovat toinen toistaan vaarallisempia ja Guoanilla on kokoajan vähemmän miehiä niitä vastaan puolustamassa. Viimeiset hetket. Brassihyökkääjä Reinaldo taistelee pallon toiselle uudelle kärjelle, Mao Jianqingille. Mao käännähtää karkuun puolustaja, kääntää pallon oikealle jalalleen ja laukoo… sivuverkkoon. Loppuvihellys. SHABIIIIIII. Tunnelma lässähtää kuin vappupallo kesäkuussa. Upea taistelu jää vaille palkintoa. Kuin jotain jäisi roikkumaan ilmaan.

Vieressäni oleva tyttö poistuu ystäviensä kanssa. Itseasiassa ottelussa on varmaan vähintään yhtä paljon naisia kuin miehiä. Tämä pistää silmään kaikessa muussakin. On yllättävän vähän naisten ja miesten omia juttuja näin konservatiiviselle yhteiskunnalle. Varsinkin vanhemmille naisille on täysin hyväksyttyä syljeskellä ympäriinsä ja käyttäytyä muutenkin juuri niin kuin huvittaa. Naisten paikallaolo kertoo myös toisesta asiasta. Tunnelma ottelussa ei ole samanlainen kuin eurooppalaisessa jalkapallossa. Se ei ole yhtä aggressiivinen. Kyseessä ei ole mikään pyhä toimitus, viihdettä vain.

Mainokset
Kategoria(t): Jalkapallo. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s