Uhrausten arvo eli kertomus Salvador Cabañasista

Salvador Cabañas pelasi vuoden 2010 alussa ehkä uransa parasta jalkapalloa. Saatuaan siirron Meksikon suurseura Club Américaan hän oli muodostanut yhden sarjan pelätyimmistä kärkipareista legendaarisen Cuauhtemoc Blancon kanssa, voittanut kahdesti Copa Libertadoresin maalintekijätilaston ja raivannut tiensä MM-kisapaikan varmistaneen Paraguayn maajoukkueen avauskokoonpanoon. Oikeastaan ei tarvitse kuin nähdä kuva miehestä ymmärtääkseen miksi. Cabañas oli juuri oikealla tavalla stereotyyppinen etelä-amerikkalaiskärki. Lyhyt ja roteva, niska kuin biisonilla. Juuri sellainen mies jonka ampuisin kanuunasta ihmiskuulana kohti vihollisiani. Cabañas oli myös taitava pallon kanssa. Loistava maalintekijä molemmilla jaloillaan. Varsinkin oikea potkaisi kuin nuuhkaisu eetteriä sirkusteltassa. Pelaaja jollaista on äärimmäisen vaikea pitää, sillä koskaan ei tiedä mistä ratkaisu tulee. Lähes pysäyttämätön. Lähes. Kahdeskymmenesviides tammikuuta 2010 Cabañas pysäytettiin.

Rakastin pienempänä James Bond-elokuvia. Suosikkejani olivat ne joissa James oli kaikkein huonoimmillaan roolimallina. Ne joissa hän oli kaikkein seksistisimmillään. Ne joissa hän kylmäverisesti lahtasi kasvottoman pahisapurin ja lohkaisi puujalkavitsin päälle. Voin vain kuvitella vaivautuneen hiljaisuuden joka seuraisi kertoessani äskeisen kuolettavan sähköiskun olleen ”shokeeraava”. Minun nuoruudessani julkaistut Bondit eivät olleet hauskoja. Tylsä Pierce Brosnan, tylsiä juonia, tylsiä efektejä ja tylsää musiikkia (”hei mites se joka lauloi sen ”all I wanna do, is have some fun”, mikäs sen nimi oli?”). Yksi noista tusinateoksista on The World is Not Enough. Siinä Robert Carlyle näyttelee hurjaa anarkistiterroristia nimeltään Renard (tätä ei kanssa oltu mietitty ihan loppuun), jolle on jäänyt luoti aivoihin. Luoti matkaa hitaasti läpi Begbien aivojen, johtaen siihen että hän tuntee yhä vähemmän kipua ja kykenee sen vuoksi epäinhimillisiin suorituksiin kuten koskettamaan tosi kuumia asioita.

Ei, tämä ei ole mikään metafora. Salvador Cabañasilla on luoti päässään. Cabañas istui tuota tammikuista iltaa Bar Bar-nimisessä (tää on varmaan napattu Salkkareista) yläluokkaisessa ja jalkapalloilijoiden keskuudessa suositussa clubissa. Kello viiden aikaan aamuyöllä hän lähti käymään WC:ssä. Siellä hän kohtasi José Jorge Balderas Garzian alias ”El JJ”:n, huumekauppiaan ja baarin vakioasiakkaan. Yksityiskohdat ovat epäselviä. Cabañas ei muista tapahtumien kulkua. Mitään ei oltu viety. Baarin valvontakamerat näyttävät JJ:n ja tämän henkivartijan poistuvan WC:stä. Cabañas ei sieltä kävellen poistunut. Hänet vietiin sairaalaan ja lääkärit saivat sisäisen verenvuodon tyrehtymään, mutta pitivät liian riskialttiina luodin poistamista aivoista. Kuin ihmeen kaupalla Salvador Cabañas selvisi hyökkäyksestä.

”He had a stroke at the age of 24
It could have been a brilliant career”

Urheilijat ovat minusta traagisia hahmoja. En voisi koskaan olla yksi heistä. Olen nimittäin pelkuri. Jokaista suurta menestystarinaa kohden on kymmeniä, jotka päättyvät pettymykseen, suruun ja katkeruuteen. He ovat ihmisiä jotka ovat koko elämänsä olleet lupaavia. Niin heille on kerrottu. Heidät on systemaattisesti nostettu muiden ikäistensä yläpuolelle. He pääsivät avauskokoonpanoon, taitoryhmään, maajoukkueeseen. Heitä tultiin tarkkailemaan. Heistä puhuttiin. Ja se riitti. Siinä missä muiden identiteetti vasta muotoutui, he olivat jalkapalloilijoita. Olivat nyt ja tulisivat aina olemaan. Mutta niin paljon on kiinni onnesta. Tarvitaan oikea paikka ja oikea aika. Hirvittävä määrä luontaista lahjakkuutta. Aivan käsittämätön määrä tehtyä työtä. Ja vaikket söisi yhtäkään hampurilaista, joisi tippaakaan shampanjaa edes siskosi valmistujaisissa ja vetelisit ylänurkkia joka päivä kaikkien muiden jo lähdettyä… jokin voi aina mennä pieleen. Jotain voi aina tapahtua.

Päästyään sairaalasta Salvador Cabañas kertoi isälleen haluavansa pelata kesän MM-kisoissa. Ikävä kyllä Bond-elokuvat eivät yleensä perustu faktoihin. Salvador Cabañasin päässä oleva luoti ei antanut hänelle yliluonnollisia voimia. Hän ei mahtunut Paraguayn joukkueeseen. Hän ei palannut Club Américaan. Cabañasin motoriikka oli kärsinyt. Hänen lähimuistinsa oli heikko. Hän oli huonossa kunnossa. Ensi kuussa Salvador Cabañas palaa kentille ensimmäisen ammattilaisseuransa, paraguaylaisen 12 de Octubren paidassa. Se pelaa Paraguayn kolmannella sarjatasolla. Kyseessä on tietenkin iloinen asia. Mutta sen ei tulisi olla iloinen asia koska Cabañas pystyy jatkamaan uraansa jalkapalloilijana. Sen tulisi olla iloinen asia koska hän pystyy jatkamaan elämäänsä.

Minä en ymmärrä ihmisiä joiden identiteetti määräytyy töiden mukaan, joita he tekevät. Tunnen surua heitä kohtaan. He näkevät maailman niin kapeakatseisesti. En tietenkään tarkoita että kaikki urheilijat tällaisia olisivat. Olen vain nähnyt lukemattomia epätoivoisia yrityksiä palata kentille pelaajilta joita kukaan ei tuntenut edes ennen loukkaantumistaan. Tiedän että monet entiset huiput ovat ajautuneet alkoholisteiksi tai vaipuneet masennukseen, koska heidän elämältään on kadonnut sisältö. En tunne pienintäkään kateutta huippu-urheilijoita kohtaan. Rakastamme sitä kun pelaaja tekee valtavan määrän töitä palatakseen edes suunnilleen tasolle jolla kerran oli. Se kertoo heidän rakkaudestaan lajiin ja heidän kuolemattomasta intohimostaan sitä kohtaan. Mutta mitä jos kyseessä ei olekaan suuri triumfi? Mitä jos kyseessä onkin vain valtava helpotus?

Mainokset
Kategoria(t): Jalkapallo. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s