Kari Vauhti eli tribuutti Gary Speedille

Olen nähnyt muistaakseni neljä Valioliiga-ottelua paikan päällä. Viimeksi olin helmikuussa katsomassa kun Manchester City ja Fulham tasasivat pisteet silloin vielä City of Manchester Stadium nimellä kulkeneella stadionilla. Nykyään se tunnetaan Etihad Stadiumina. Se kertoo paljon. 2003 Cityn kotikenttänä käyttöön otettu stadion on rakennettu keskelle ei yhtikäs mitään. Sen sisäänkäynteinä toimivat ylöspäin kiertyvät pylväät muistuttavat valtavien ostoskeskusten parkkipaikkoja. Pyöriessäsi seitsemättä ympyrääsi, miettien mihin helvettiin pääset pysäköimään perseesi, voit katsella maisemina toimivia parkkipaikkoja, peltoa ja silmänkantamattomiin avautuvaa työmaata. Tunnelmaa stadionin sisällä voisi kuvailla hienovaraisesti steriiliksi. Yleisö taputti asianmukaisissa tilanteissa ja aina silloin tällöin joku huusi jotain.

Älkää ymmärtäkö väärin, en minä valita. Tämä on modernia jalkapalloa. Hyvässä ja pahassa. Toiset arvostavat enemmän mukavia penkkejä, uutuuttaan kiiltäviä jumboscreenejä ja ylihintaisia pelipaitoja joiden selkään on painatettu tämän viikon palkkasoturin nimi ja numero. Silti. Ei tällä ole mitään tekemistä brittijalkapallon kanssa niinkuin opin sen tuntemaan.

Kasvaessani jalkapallon parissa ennen vuosituhannen vaihdetta oli hyvin vaikeaa nähdä eurooppalaista jalkapalloa Suomessa. Nykyisenkaltaista tarjontaa oli mahdotonta edes kuvitella, mitä nyt YLE näytti satunnaisesti Mestareiden Liigaa ja Englannin ykkösdivisioonaa. Minun ymmärrykseni sen ajan jalkapallosta tulee hajanaisista paikoista. Veikkaaja ja GOAL, FIFA ja Championship Manager, Eurogoals ja Urheiluruutu. Nimiä. Kasvoja. Maaleja. Jokaviikkoinen Mario Jardel-annos ja Tapio Furuholm lausumassa Galatasarayn milloin mitenkin. Nuoren pojan päähän piirtyi selkeitä kuvia pelaajista ja joukkueista, joiden ei todellisuudessa edes koskaan nähnyt pelaavan.

Valioliigassa tuntui silloin olevan jotain aivan erityistä. Se oli jotenkin erillään eurooppalaisesta jalkapallosta, täysin oma maailmansa. Suomalaisen median omituinen fiksaatio ja sedän Lontoosta tuoma Arsenalin-pelipaita (se missä on JVC-logo) ruokkivat intoa. Tiesin kaiken mahdollisen näkemättä koskaan otteluakaan. Englannin liigasta 90-luvulla välittyneessä kuvassa oli kysymys tietynlaisista Thatcherin ajan rappioromantiikan jälkihöyryistä. Työväenluokan viimeinen urhoollinen yritys tehdä vastarintaa. Kaivostyöläisiltä näyttävät duunarimiehet ravaamassa pitkien pallojen perässä mutaisilla kentillä. Samalla kuitenkin ymmärrettiin ettei mikään tulisi koskaan enää olemaan ennallaan. Peli oli jo menetetty. Ulkomaalaiset olivat tulleet. Ne olivat taitavampia ja ne olivat nopeampia. Mutta toisaalta niitä pystyi potkimaan. Ehkä jos potkisi tarpeeksi kovaa, ne pysyisivät poissa.

Ja niin minä sen ymmärsin. Käsittämättömänä yhdistelmänä glamouria ja hikeä. Ihmisinä jotka odottivat koko raskaan viikon vain lauantaita päästäkseen huutamaan äänensä käheäksi joukkueensa puolesta. Valtavana ylpeytenä omasta joukkueesta, oli se sitten Manchester United tai Oldham Athletic. Minulle brittijalkapallo merkitsi niitä miehiä joiden nimet vuodesta toiseen ja ottelusta otteluun lukivat samalla paikalla kokoonpanoissa. He vain olivat. Keskellä kaaosta nämä miehet seisoivat paikallaan.

Näin Gary Speedin pelejä verrattain myöhään tämän uralla. Loistava vasen jalka, hyvä ilmassa ja väsymätön taistelija. Toimi tavallaan prototyyppinä Ryan Giggsin putoamiselle keskikentän keskustaan luomaan peliä Sam Allardycen Boltonin loiston vuosina. Loistava peliura ei kuitenkaan ole syy, jonka takia Gary Speedin menehtymisestä kuuleminen sunnuntaina pysäytti niin vahvasti. Syy on mielikuvissa jotka pieni poika loi päässään lukiessaan nimiä lehdistä. Tuntui siltä kuin nämä miehet olisivat pelanneet ikuisuuden ja tulisivat pelaamaan vielä toisen.

Minulle Gary Speed summaa 90-luvun brittifutiksen. Ei oikeastaan tarvitse kuin katsoa seuroja joissa hän on pelannut. Leeds, Everton, Newcastle, Bolton ja Sheffield. Kuoleva tehdaskaupunki toisen perään. Täydellinen kuva muuttuvasta Englannista. Kun jonain päivänä Aku Ankassa on tarina englantilaisesta jalkapallosta, joukkueen tähtien tulee siinä olla kolme lähes samannäköistä, karkeaa ja harvahampaista miestä: Niki Takamus, Raimo Kovalour ja Kari Vauhti.

Mainokset
Kategoria(t): Jalkapallo. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s