Metronomi eli Oodi Andrea Pirlolle

Klik. Klik. Klik. Klik. Klik. Klik. Klik. Klik.

Maailmassa ei ole montaa yhtä tyydyttävää ääntä kuin metronomin naksahdus. Se on samassa kastissa levysoittimen neulan asettamisen vinyylille, sähkeen sähköttämisen naputuksen ja kirjoituskoneen rivin loppumisen ja uuden aloittamisen kanssa. Metronomi on myös itsessään hyvin kaunis esine. Sen hypnoottinen symmetria muistuttaa täydellisen rytmin ja sulavuuden yhdistelmän repivästä kauneudesta. Jalkapallossa, kuten lähes kaikessa muussakin toiminnassa, on kysymys rytmistä ja sulavuudesta. Jalkapallo-ottelun rytmin ymmärtäminen ja sen muuttamiseen kykeneminen on yksi tärkeimmistä ominaisuuksista joka jalkapalloilijalla voi olla. Harva, jos kukaan, tekee sen yhtä sulavasti kuin Andrea Pirlo.

Saapuessaan AC Milaniin noin 18 miljoonan euron siirrolla Interistä kukaan ei oikein tiennyt mitä Pirlolla tulisi tehdä. Hän oli koko uransa pelannut hyökkäävänä keskikenttäpelaajana, useimmiten kymppipaikalla. Huippulupaava Pirlo ei kuitenkaan ollut saanut uraansa käyntiin Interissä. Palaset loksahtivat kohdalleen vasta Carlo Ancelottin pudottaessa Pirlon keskikenttäryhmityksen pohjalle ensimmäisellä kaudellaan AC Milanissa (oikeastaan ensimmäisenä tämän teki Carlo Mazzone Bresciassa, jossa Pirlo oli lainalla edellisellä kaudella). Pirlo alkoi älykkyytensä, taitonsa ja täydellisen ajoituksensa avulla heiluttamaan tahtipuikkoa kentällä ottelusta toiseen. Oivallus oli yksinkertainen: pelin tempoa ei johdeta ylhäältä, vaan alhaalta. Kuin metronomin metallitanko heilahtamassa tukipisteensä ympärillä. Nyt Pirlo saattoi nähdä koko kentän edessään ja pääsi käyttämään koko valtavaa syöttövariaatioidensa kirjoa. Päätösten ei enää täytynyt olla salamannopeita kuten vastustajan puolustuslinjan ja keskikentän välissä pelatessa, vaan Andrea sai tarvitsemansa tilan ja ajan pelin dominoimiseen.

Meriitit puhuvat puolestaan. Seuraavan kymmenen vuoden aikana Pirlo voitti kaiken mikä jalkapallossa yleensä on mahdollista voittaa. Rossoneri palasi huipulle kuivahkon kauden jälkeen, voittaen ensin Mestareiden Liigan ja seuraavalla kaudella Scudetton. Italia kaatoi Ranskan 2006 MM-finaalissa, Pirlo valittiin ottelun parhaaksi pelaajaksi. Milanissa nousi toistamiseen Mestareiden Liigan pysti ja viime kaudella vielä yksi Scudetto kiitokseksi kymmenen vuoden palveluksesta seuran eteen. Pirlolla oli tärkein yksittäinen pelaaja kaikissa näistä (lukuunottamatta viimeistä mestaruutta). Pirlon arvoa ei edes voida mitata pelkästään sillä miten hyvin peli on kontrollissa. Sen lisäksi hän on valtava pelote kaikissa erikoistilanteissa.

Monipuolisen erikoistilannespeliastin arvoa ei tunnuta vieläkään oikein ymmärtävän jalkapallossa. Potkaisijalla on todellisuudessa suurempi merkitys pallon maaliin päätymiseen kuin sillä onko boksissa isoja vai pieniä miehiä. Italian viimeisintä maailmanmestaruutta voidaan hyvällä syyllä pitää sen loistavien erikoistilannepelaajien ansiona. Pirlo oli kolmessa sen viidestä suoraan erikoistilanteesta tulleesta maalista ratkaisevassa roolissa. Kaikki tulivat elintärkeissä tilanteissa. Tähän en laske mukaan Grosson Saksaa vastaan jatkoajalla kulman jälkitilanteesta tekemää osumaa. Niin, sitä maalia. Jos Andrea Pirlo nimittäin tulisi esittää yhdessä viiden sekunnin välähdyksessä, niin tässähän se olisi. MM-välierä, jatkoajan viimeiset minuutit ja pallo pomppaa jalkaan juuri 16 rajan ulkopuolella. Pirlo ei lauo. Pirlo odottaa ja katsoo. Odottaa ja katsoo. Odottaa ja katsoo kunnes sadasosan ajan saksalaisten keskelle aukeaa täydellinen syöttölinja. Loppu on silkkaa vaistoa.

KATASTROFAALINEN VIRHE?

Pirlo tippui AC Milanin avauskokoonpanosta pois viime kaudella. Loukkaantumiset olivat osa syytä, mutta lopulta muutos oli taktinen. Sen todistaa Pirlon siirto kauden jälkeen Juventukseen. AC Milan olisi voinut pitää hänestä kiinni, jos se olisi todella tahtonut. Rahasta kysymys ei ole, millään seuralla Italiassa ei ole maksaa yhtä paljoa kuin Milanilla. Massimo Allegrin näkemys kuitenkin oli ettei tällaiselle pelaajalle ole enää käyttöä, ainakaan avauksessa. Se on ymmärrettävää. Pirlo nimittäin, niin briljantti pelaaja kuin onkin, on äärimmäisen vaativa pelaaja kokoonpanossa pidettäväksi. Pirlon tapa pelata jalkapalloa nimittäin pakottaa luomaan koko joukkueen pelitavan hänen mukaansa. Käytännössä tämä tarkoittaa neljää asiaa.

Keskikentällä täytyy olla kaksi puolustavaa pelaajaa. Andrea Pirlo nimittäin, pelipaikastaan huolimatta, on hyökkäyspään pelaaja. Pirlo ei voita kaksinkamppailuja, Pirlo ei taklaa ja Pirlo ei juokse pallon perässä. Tämä ei välttämättä tarkoita etteikö hän olisi osa joukkueen puolustusta. Pirlo on varsin hyvä liikkumaan keskellä kenttää ja blokkaamaan mahdolliset syöttösuunnat eteenpäin. Sitäpaitsi Pirlo puolustaa pitämällä pallon tiukoissa paikoissa omillaan. Yksikään pelaaja maailmassa (ehkä Jaria lukuunottamatta) ei ole yhtä rauhallinen pallon kanssa omalla rangaistusalueellaan. Tästä huolimatta on itsemurha jättää Pirlo pelaamaan yksi yhtä vastaan vastustajan keskikenttiä vastaan. Tarvitaan kaksi pelaajaa. Milanissa Gattuso ja Ambrosini (joskus myös Seedorf) ja 2006 De Rossi ja Perrotta (Gattuso ja Perrotta De Rossin saatua pelikieltonsa). Perrottalle Lippi loi aivan oman roolinsa ylempänä puolustavana keskikenttänä nimenomaan Pirloa suojatakseen.

Laitapakkien täytyy nousta. Andrea Pirlon nerokkuus piilee järjestelmällisyydessä (ja sen yllättävässä rikkomisessa). Suhteessa valtavan suuri osuus Pirlon syötöistä on puolenvaihtoja. Hän toimii kuin, niin, metronomi. Pallo pelataan laidalta Pirlolle, tämä kääntyy ja nostaa pallon tyhjään tilaan toiselle laidalle. Laitapakki tietää jo ennen syötön lähtöä missä hänen tulee olla. Jälleen kerran nähdään että toimivissa pelitavoissa Pirlolla on ollut kaksi nousevaa laitapuolustajaa. Milanissa esimerkiksi Oddo ja Jankulovski ja maajoukkueessa Zambrotta ja Grosso. Seuraavissa kahdessa kuvassa vierasottelusta Interiä vastaan havainnollistetaan tätä (toisesta tilanteesta syntyy Juventuksen voittomaali):

Tarkoitus ei ole ainoastaan avata peliä, vaan myös pitää vastustajan ryhmitys leveänä. Tämä antaa Pirlolle mahdollisuuden rikkoa yhtäkkiä muottinsa ja antaa pitkän pystysyötön, useimmiten ilmassa. Tässä esimerkissä Pirlo kääntyy tuttuun tapaansa oikeaan laitaan, katsahtaa, kääntyykin sitten takaisin keskustaa kohti ja vapauttaa pystyjuoksun tehneen Marchision läpiajoon:

Kärjen täytyy osata juosta pystyyn. Pirlo on parhaimmillaan saadessaan pelata läpisyöttöjä maaliahneelle kärjelle joka osaa ajoittaa pystyjuoksunsa. Tämä on myös syy jonka vuoksi Marcelo Lippillä oli vaikeuksia päättää ketä hänen tulisi peluuttaa kärjessä Pirlon ollessa kentällä. Oikeantyyliset vaihtoehdot (Gilardino, Inzaghi, Iaquinta) eivät olleet yhtä hyvä pelaajia kuin vääränlaiset (Toni). Lippi päätyi peluuttamaan vähän kaikkia. Ei ole kovinkaan yllättävää että Pippo Inzaghilla on ollut jonkinlainen rooli kaikissa Pirlon suurissa saavutuksissa.

Hyökkäyspäässä täytyy olla luovuutta. Pirlo tippuu hyvin syvälle johtamaan peliä, joka jättää usein kärjet vaille ruokkijaa vastustajan prässätessä kovaa. Tämä tarkoittaa että kolmesta hyökkäävästä pelaajasta vähintään yhden yhdellä täytyy olla kyky ratkaista tilanteet itse. Jälleen kerran voidaan verrata Milaniin, jossa tämän hoitivat Shevchenko ja Kaká ja Italiaan, jossa kärjen takana hääri Totti.

Pirlo on siis eräänlainen riski ja taakka joukkueelleen. Juventuksella oli varaa tähän riskiin. Sen edellinen kausi sujui reilusti alle odotusten ja uusi päävalmentaja Antonio Conte (EM-kisat 2000, saksarimaali ja yksi sympattisimmista tuuletuksista koskaan), joka oli valmis uudistamaan koko joukkueen. Pirlon jälkeen tehdyt hankinnat eivät ole sattumaa. Michele Pazienza ja Arturo Vidal, kaksi loistavaa keskikentän ajokoiraa. Stephan Lichtsteiner, vahvasti nouseva laitapuolustaja. Mirko Vucinic, halvin saatavilla oleva hyökkääjä joka kykenee taikomaan maalin tyhjästä. Conte on luonut joukkueensa Pirlon ympärille. Sen pelisysteemi on eräänlainen ansa. Alhaisella prässillä vastustaja houkutellaan keskustaan, jossa rikkovat keskikentät (Vidal ja Marchisio) voittavat pallon Pirlolle. Pirlo lähettää sen oikeaan laitaan Lichtsteinerille, vasempaan Simone Pepelle tai pystyyn Matrille (joka on tyypillinen pystyynjuoksija).

Milanilla on edelleen materiaalietu, mutta se saattoi tehdä kohtalokkaan virheen. Ei välttämättä siinä että se päästi Andrea Pirlon lähtemään, vaan siinä että se antoi hänet nimenomaan Juventukselle. Joukkueessa on edelleen vakavia puutteita ja kysymysmerkkejä (tärkeimpänä vasen puolustaja ja kärki), mutta ilman loukkaantumisia avainpelaajalleen uskon sen jo tällä kaudella haastavan Milanin tosissaan mestaruustaisteluun.

Klik. Klik. Klik. Klik. Klik. Klik. Klik. Klik.

Syöttö kerrallaan. Milanin hetket ovat luetut.

Mainokset
Kategoria(t): Jalkapallo. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s